Huomenna hyvastelen flamingot

Huomenna hyvastelen flamingot, mutta tanaan kerron eilisesta, kun palattiin jangamolaisten kanssa Maputosta. Sellainen mediumkokoinen bussi se oli, johon tiukkaan pakattuna mahtui kaksikymmnentakuusi matkustajaa. Meita oli muutamia planilaisia ja loput eri kriteerein edustusmatkalle valikoituneita kylayhteisojen aktiivijasenia. Johan se menomatkalla oli tayteen pukattu, mut annas olla, kun palattiin. Ei ole naissa vanhoissa busseissa tavaratilaa muualla kuin jaloissa, sylissa ja kaytavalla ja joka kolo oli taynna nyssykkaa, pussukkaa,lootikkoo, laatikkoo ja seassa viela Planin nayttelymateriaalia, joita oli tarvittu keskiviikkona isona paivana. Kylla turusen pyssyssa on paljon tilaa jangamon bussiin verrattuna, uskallan arvailla. Pikkuvarvastakaan ei pystynyt liikuttamaan, kun oli ahtaasti koipelit siella rahdin alla kahdeksan tuntia miinustettuna vartin paussilla. Vaikka se oli jo liikkuva kamakasa koko machimbombo (mosambikilainen nimitys bussille) niin alkumatkan pysahdysten aikana lisaa tavaraa tulvahti ikkunoista, kun vikkelat myyjat tuikkivat tomaatti, sipuli- ym. pusseja sisaan, ennen kuin vauhti oli kunnolla pysahtynyt. Juuttuneessa tilassaan olisi pystynyt ikkunan kautta ostamaan hedelmia, pahkinoita, sipulia, leipaa, mehua, oljya, piripiria (mauste),musaa ja snackseja, joita lieputettiin siina naaman lahituntumassa, vahan kauempana ulkopuolella jopa viidakkoveitsia ja rintsikoita. Pysahdyksia syntyi, kun monella mukana olleella oli perheen jasenia asumassa siella matkan varrella ja heille oli myos ostettu vaatetta tai muuta, joka sitten livautettiin rivakasti bussin ikkunasta ulos vastaanottajalle. Ne ikkunat toimivat sisaan- ja ulosheittoaukkoina ensimmaiset kymmenet kilsat. Jeparit halusivat kuljettajan papereita nuuskia tusinan pysahdyksen verran. Tunnelmaa piti ylla kova puheenporina ja kovemmalla pauhaava musiikki. Joku siella takaosassa tarttui laulun 'rintintin' -kohtaan tuon tuosta toistaen omanana versionaan 'Rin-tin-tin' ja nauroi niin vinkeasti paalle, etta pakko siihen oli muidenkin tarttua. Maisema liikkui ja me liikuimme maisemassa. Ihmisia kaikkialla tulossa, menossa, odottelemassa, makaamassa, hakkaamassa, kantamassa, auraamassa, kuorimassa, syomassa, syljeskelemassa, vuohet ruohoa nyhtamassa, suuret mango- ja kastanjapuut varjoa antamassa, papaijat hedelmaa tuottamassa ja akaasiat helean punaisina kukkimassa. Tama on elamanmakuinen, kaunis maa!

Ihminen on kuulemma silla lailla rakennettu, etta kun se nakee pallon, niin se potkaisee sita. Etvolainen on kai silla lailla rakennettu, etta kun suunnitelman mukainen aika lahestyy loppua, niin ajatus paluusta alkaa maistua tosi hyvalta. Muukin mitoitus on jo patistamassa lahtemaan; kummityton matkaan antama ihana saippua on kohta kynnen alle uppoava nysa, pesusienesta on puolet rispaantunut irti, hapsutukka turhamaisuuttaan kaipaa muutakin kuin oman kaden kynsisaksikasittelya ja keho tarttee sporttii sporttii! Nukkuminen ilman moskiittoverkkoa on kuin paasisi ehdonalaisesta taysvapauteen, mita mielikuvaa muutama yo hotellissa tassa valilla on vahvistanut. Ja viela, etta voi vetaa keuhkot tayteen raitista ilmaa, suun tayteen rouheista ruista eika silmiin lenna hiekkaa.

(Potkittava kotikutoista palloa, kun muuta ei ole.) Vapaaehtoisuuden anti juuri tassa maassa on ollut huikea kaikilla mittareilla mitattuina. Oli hyvasta ja paikallaan, etta tama minulle annettiin. Liian aikaista analysoida enempaa, koska ei se ole itsellekaan selvasti sanoitettavissa viela. Monia asioita tulen taalta kovasti kaipaamaan lahtien luonnollisen ihastuttavista, kaiken ikaisista ja kokoisista ihmisista. Kokemuksen laari on nyt samalla tavalla kirjavasti taynna kuin eilinen bussi. Tyhjentelen sita hiljaksiin aikaa myoten. Kaikille teille lukijoille vilpiton, lammin kiitos ja virtuaalirutistus, etta olette jaksaneet ja jakaneet puolen vuoden myotatuulen pulputukset ja vastatuulen purputukset. Olen ymmartanyt, etta joukossa on muitakin kuin lukuvelvoitteisia sukulaisia, ex-kollegoita tai tenniskamuja, joita varmaan tulen viela rasittamaan monilla jatkojutuilla. Ihana nahda teita kohta kotimaassa ja pitaa kadesta, josta varoitin jo! Mutta huomenna menen rannalle ja hyvastelen flamingot.

Pulga

Pulga. Mika se on? Se on pikku paskiainen, joka yon pimeyden turvin kay nappaamassa nukkujan silmakulmaan ja ohimolle botokset,jotka niin ilmaisiksi saatuja kuin ovatkin, kaunistavat kantajaansa yhta vahan kuin klinikoilla ruiskitut kalliit kohotukset. Se oli kai syopalaisten kosto edellisen kirjoituksen jostain syysta, ainakin hyokkays tuli heti sita seuraavana yona. Aristavat, punaiset muhkurat ja kutinat saivat uhrin poikkeamaan paikalliseen apteekkiin, missa tiskin takana touhusi tehoapteekkari, joka jo teki samanaikaiskauppaa viiden asiakkaan kanssa mutta silti viittiloi Senhora Suomalaisen liittymaan ruuhkan jatkeeksi. Jonoa ei siella tunneta, vaan mennaan nojaamaan kyljittain ja limittain apteekkarin silmain alle. Kauppa kavi ketterasti ja lukuisat tablettiliuskat lisahtelivat tiskiin kuin jakajan kortit uhkapelipoytiin. -'Kaksi aamulla ja kaksi illalla' han ohjeisti asiakasta ja helpotti muistiinpainamista hyppayttamalla kahta sormeaan pilleriparilta toiselle liuskan loppuun asti. -'Tuliko selvaksi?' han varmensi viela. Liustakkeita myydaan irrallisina ja siksi ohjeet annetaan mukaan suullisesti ja onhan toki joukossa myos lukutaidottomia asiakkaita. Naytin hanelle pulgan puremat ja sain niihin kreemit. Valkotakki vilautti viela pinkkeja pillereita,josko tahtoisin tehosteiksi. -Ei kiitos, eikohan tama kohotus liukene rasvaan. Niin kavi ja nyt taas mennaan entisella matalalla profiililla. Nukkumaan kaydessa tulee muistaa livauttaa parfyymia korvien taa ja lukea iltaloitsu: Ala tule paha pulga, tule hyva pulga! Haluaisitteko ehka tietaa parfyymimerkin? Vaikka ette haluaisi, kerron sen silti, etta se on TehokaS Punkkiassa.

- Tassa kuva pimeyden turvasta tayden kuun aikaan - Viimeisten paivien aikana on ollut poikkeuksellista se, etta on voinut vahan puhua suomea ja syoda ruisleipaa, joka oli kuin villihevosen potku persuuksiin. Oliko tuo tarpeeksi vahva kuvaus tunteesta, kun tauon jalkeen sai tarrata palaseen ja puRRRRa kunnon ruista toRRRstaina ja peRRRRjantaina ja sitten se peRRRRhana jo loppuikin, mutta muisto hekkumasta ei katoa koskaan. Tanne tuli viime torstaina tyovierailulle Suomen Planista Johanna ja Mikko, joista ensinmainittu on taalla viela paivan tai pari. Tama ajoitus toimii samalla siltana omalle paluulle, jonne on aikaa kaksi viikkoa ja rapiat paalle. Sen verran voi jo herkistella, etta tulen nyt oikein mielellani. Siella on yksi ekaluokkalainen ja yksi pikku-urhoollinen, joita emmun hyokylampoaalto taitaa hulvauttaa muutaman kerran, sitten viela kerran tai pari ja vasta sitten niita isompia ja ainakin yhta kurttunaamaa rutistamaan, kaikista suloposkisista ystavista puhumattakaan. Huomaattehan, etta olen ajatellut teita kaikkia kullanmuruja siella?

Jangamon kulmilla on myos pienia kullanmuruja, joita ei tarvitse kahta kertaa syliin pyytaa, kun jo siihen istuvat ja pyytaja tykkaa. Se on mieluisaa meille molemmille, aika vain tuntuu aina loppuvan kesken. Siina he voivat lahelta tutkia rystysrypyt, valkoiset kynnet ja rannekellon,joita kaikkia enimmakseen hiljaa istuen hiplaavat ja valilla vilkaisevat vahan kuin kysyen,onko hyva niin. Kuinka ei olisi! Ikina ei kyllasty pitamaan lasta sylissa, on se vaan niin ipanaista! - Mitahan, jos viela veisin teidat paatilla lahden toiselle puolelle Inhambaneen, ennen kuin poistun seudulta. Voimme valita, menemmeko pienella vai isolla potskilla. Hinta on sama eli 10 metikalia (25 senttosta). Iso paatti on hiukan hitaampi ja julkinen, pikkuinen kerkeavampi ja yksityinen. Tai miten sen nyt ottaa, kumpikin voi sammahtaa matkalla ja kilpailija puksuttaa siita ohi. Aikataulu on sellainen, etta paatti lahtee, kun se on viimeista tilaa myoten taysi, eli pikkuisessa ainakin viisi ja isommassa koosta riippuen kuusi-kahdeksan peppua kullakin laudalla. Paatin sisalla on poikittaiset penkit, joita astinlautana hyvakseen kayttaen kukin koikkelehtii eteenpain johonkin kohtaan ja istuupi sitten siihen. Kattopressun alla olevista raudoista voi hapuilla tukea puolikyyryasennossa mennessaan, mutta otteen on osuttava kerralla ja samalla on varottava kolauttamasta kalloaan johonkin toiseen raudantynkaan. Keskelle penkkia ei kannata kankkuaan laskea ainakaan etu- tai keskiosassa, koska aina sinne taakse viela viisi,kuusi tai seitseman mahdutetaan, joten joudut hyppaamaan ylos, antamaan loikkimistilaa ja viela tarkistamaan,jaiko kulkijan kenganpohjasta mitaan kakkakuonaa istuinpaikallesi. Lahden ylitys kestaa vartista pariinkymmeneen minuuttiin tuulen suunnasta ja voimakkuudesta riippuen. Ensimmaisella matkalla moottori sammahti keskella lahtea ja tuuli palautti laivan kotirantaan.Isolla tyrskylla ne rannalla pysyvatkin. Paatista poistutaan paikallisittain siten, etta kaikki yrittavat ulos yhta aikaa. Johan kay sutina ja tuhina! Salamana on livautettava raajoja vapautuviin kohtiin penkilla ja ylaraudoilla ja sitten oletkin yhtakkia ulkona hupsista. Paikalliset ovat aika etevia etenijoita ja kapulanamammat kisaavat keulapaikoista siina missa muutkin. Varaukseton ihailuni heille!

Lippujonot ovat aina pitkat, mutta liikehtiminen sujuu kylla. Edestakaista lippua ei osteta, koska mista sita tietaa, kumpi paatti sattuu paluumatkalla olemaan ensimmaisena paalupaikalla. Kuukausilippujakaan ei tunneta,muttei se tahan kulttuuriin edes sopisi. Mutkattomuudessaan tama on mukava kyyti, mutta siitakin huolimatta tykkaan, kun casa ja cama eli kamppa ja punkka ovat tana aikana olleet samalla rannalla kuin konttorikin. Yksi asia paluussa arveluttaa. Siella on teilla joku ihmeellinen putin-juusto! Kai sielta viela goydaa loydaa myos? Kerran viela kuulumisiin talla kanavalla ennnen paluuta. Kaikkea hyvaa kaikille! Heippa!

Kun kotihiki sai hatkat

Juuri, kun oli kuumuuden sulattamana opetellut antamaan kannustusta hikiselle peilikuvalleen 'Tasaisen kaunis kimmellys kasvoillasi,ole huoletta, pysyy taatusti aamusta iltaan, because you are worth it!' niin eikos aamulla heraakin sellaiseen sateen lotinaan, etta harhoja arvelee kuulevansa. Oli tapahtumassa siirtyma trooppisen ilmaston kahdesta vuodenajasta siihen toiseen eli kuivasta kaudesta sadekauteen, joka kestaa marraskuusta maalis-huhtikuuhun. Sadekaudella lampotilat ovar yleensa kuumemmmat kuin kuivalla kaudella. Siita nihkeydesta sai esimakua koko viime viikon ajan ennen sateen alkamista sunnuntaina. Nyt vetta on rapsautellut ihan runsaasti kolmena paivana ja samalla sade on pyllayttanyt alkaneen tyoviikon ohjelmamme aika sekaisin, mutta siita enemman kohta. (Kuvassa kotipihan koko kaste, ennenkuin maa sen nopeasti nielaisee.)

Ilmastonmuutoksen vaikutus nakyy ilman muuta myos taalla. Paikalliset kertovat, etta nykyisin sadekausi alkaa myohemmin, voi menna jopa joulukuulle, kun se ennen alkoi jo lokakuussa. Myohemman alkamisajankohdan lisaksi sateet ovat myos epasaannollisempia, milla on merkitysta satokauden onnistumiselle ja sita mukaa ruoan tuotannolle. Tammi- ja helmikuu ovat kaikkein kuumimmat kuukaudet. Niita voin sitten yrittaa myotahikoilla kotimaan saunassa ja muistella, milta tuntui viime viikon hot-hot perjantaina, kun toimistolta hiljalleen, siis hiljalleen kavellen, valilla merta tahyillen lahestyin kotia eli viikonlopun loylyhuonetta.

Olen sillakin lailla hiukan kajahtanut ihminen, etta en ollut viela siihen paivaan mennessa hennonnut pyytaa isantavaelta mokkulaa, jolla saisin huoneessa olevan ilmastointilaitteen hurahtamaan kayntiin. Siella piti majaa se gekkopari ja olisi kovin julmaa lennattaa ne varoittamatta luukusta ulos, vahan se olisi kuin sahkotuolia ihmiselle tarjoaisi. Niin silloin viela ajattelin, mutta kohtalo pelasi puolestani. Oven avattuani huomasin, etta jotain oli menossa. Lattialla makasi gekko, joka oli kaiketi tehnyt mahalaskun ylailmoista ja jotenkin hyytynyt liikuntakyvyttomaksi siihen paikkaan.Yleensahan ne ovat korkealla katon rajassa ja vilahtavat sukkelasti piiloon,kun havaitsevat liiketta. Lahestyessani huomasin sen olevan hengissa, koskapa paataan liikauttamalla se purpautti pois saaliin jaolle jo tulleet pikku muurahaiset. Hitonmoinen hiki paalla ja kotini lattialla menossa taistelu elamasta yksi vastaan koko pataljoona! Oli niljakas pikku tilanne siina. Hyttysia voin tietysta syysta kopsia hengilta mennen tullen, mutta muitten yleensa annan olla ja elaa, eika voinut tietaa, paljonko gekko viela oli hengissa ja paljonko kuollut, se oli ikaan kuin valitilassa, jos sellainen on olemassa. Tein lopulta nahkapaatoksen,siirrankin vastuun maan omalle tuomioistuimelle. Otin lyhytvartisen harjan ja sipaisuin siirtelin liskoa kohti ulko-ovea, siita kaareva huitaisu pihalle ja lopuksi huuto naisille siella, etta hoitaisitteko loput,kiitos ja phuh! Kun oli pessyt hikivirrat ja lattiavanat kylmalla vedella, alkoi tuntua omakin hengissa sailyminen sen helteen kourissa tarkealta. (Kuvan tytto tykkaa vedesta myos.)

Yon yli viela hikoiltuani menin aina vain kuumenevan lauantain kuluessa kysymaan senhoralta, saisinko ilmastoinnin kayttoluvan ja -kapulan, kylla ma aiheutuvat lisakustannukset molalla maksan. (Kansa kutsuu rahaa molaksi.) Ei ollut ilolla rajaa, kun tuuletus alkoi eika sielta sitten ketaan ulos lentanyt, mutta sunnuntaiaamuna ikkunaverhossa rimpuili kahden sentin pituinen hentoinen gekkobeibi. Se oli sama aamu, jolloin herasin sateen ropinaan. Taalla vilistelee yhta jos toistakin siivekasta ja kiiltonahkaista nurkissa ja sangyn alta, jonne ei paase kunnolla sorkkimaan millaan tyovalineella, eika sita uskalla paljoa siirrellakaan,koska on niin paljon hojakka, etta saattaa hajota kokonaan. Yritan elaa jonkinlaisessa konsensuksessa kaikkien kanssa,lumpio-lutikoittenkin. Jotain erityisen maukasta luisevissa polvissani taytyy olla jaljista paatellen. Hauskin kaikessa villeydessaan oli kerran joku tuuman mittainen turilas, joka laahusti sangyn alta keskilattialle tuntosarvessaan iso polytuppo. Sen vaivalloisesta kulkutavasta saattoi suorastaan lukea moitteen, ettet sit nuija oo viittiny siivota tuota sangyn alustaa!

Raikastettakoon lopuksi vahan kertomalla, etta sade on taas hetkeksi tauonnut ja ulkona puhaltelee jo leppea tuuli. Talla viikolla Planin eskarilaisilla on koulun paattarit, eli kukin kunta, missa eskareita on (yht.5 kuntaa), juhlii keskitetysti kunta kerrallaan yhden paivan ajan, mukana ovat kaikki juhlivan kunnan johtostarat, eskarinsa paattajat, heidan vanhemmat, animaattorit, ja meidan EECD-ryhmamme aamukahdeksasta alkaen puheita pitaen, syoden, laulaen, tanssien, todistuksia ja kunniakirjoja jakaen ym. aina ip. neljaan asti. Meille se tietaa viiden paivan juhlaviikkoa, koska joka kunnassa on oltava mukana. Mutta!! Koska ne luonnollisesti ovat ulkoilmajuhlat, niin onko niita viela edes paasty aloittamaan, kun eilen satoi ja tanaan satoi? Ei niin. Sateen mukana paiva kerrallaan siirtyy ensi viikkoon. Mutta!! Koska tanaan ei paasty lahtemaan Maxixesta kansanjuhlaan maalle, siita seurasi kokonainen vapaapaiva ja siita oheistuotteena tama juttu. Marraskuun 18. on nimittain Maxixen kaupungin perustamis- eli syntymapaiva, joka on kaupunkilaisille vuosittainen vapaapaiva, kaikki kaupat ja toimistot kiinni. Mikapas tassa on kelliskella, kun ei palkkakaan juokse. Olkaa tekin kiltisti siella, ne tontut kai hiipparoitsevat jo ikkunainne alla!

Kah, vuohihan se siina!

Viisi kuukautta taalla oltuaan voi sanoa tottuneensa jo melkein kaikkeen. Siina on omat harmillisetkin puolensa, koska haltioitumisen rima nousee samalla. Ensimmaisten viikkojen aikana oli jatkuva sisainen OH-HOH -hohhailu paalla, kun vastaan tuli naisia aina vain uskomattomimpine risukasoineen paan paalla. Nyt siella saa keikkua kasa parimetrisia parrunpatkia, jotta oma paa kaantyisi tarkistamaan, pysyyko se siella risteyksen yli, jos kiire tulee auton alta pois. En ole tainnut kertoa, etta jalankulkijalla ei juuri ole oikeuksia, autoilijat ovat katujen kingeja, jotka improvisoivat ryhmittymiskaistansa, kiihdyttelevat ja vilkuttelevat ennemminkin miten mieleen juolahtaa kuin saantojen mukaan kuuluisi tehda. Jalankulkijan vastuulle jaa ratintakaisten aivoitusten arvailu. (Kuvassa jangamolaisia tulevaisuuden avomalleja)

Eilen oli erilainen paiva,koska vastaan tuli kaksi vahintaankin hurmaavaa aihetta peratysten haltioitumisen kynnyksen silti ylittymatta. Olin sopinut ruokatreffeista kahden huitteille iltapaivaksi ja kun en viela ole oppinut saati tottunut saapumaan in African time eli vahintaakin puoli tuntia myohassa sovittuun paikkaan, niin pistaydyin odotellessani nostamaan vahan luukulta rahaa. Ei tarvinnut edes kysya, kuka on ultima pessoa, koska edestani kuului heti selvalla suomen kielella, etta maaaa (Huom! kuvitelkaa pilkut kirjainten ylle). Kah, vuohihan se siina! Olen kylla pari vuotta sitten kotikaupungissani seurannut, kuinka hevonen oli tilaamassa vissiin jotain juustopurilaista Drive in -luukulta, koska oli ainakin paansa survonut luukusta sisaan, mutta vuohen takana en viela ole jonottanut ottomatilla. Ei kai tarvinne kertoa, etta narun paassa vuohella oli isanta. Vuohia saattaa tuon tuosta kapsutella kadulla vastaan, joku joltain ostanut ja jonnekin viemassa, eli elain on pakkourbanisoitu. Kukot ja kanat katujen varsilla, etenkin tuon tyomatkan hiekkaosuuden varrella,ovatkin ihan jokapaivaisia. Harva se iltapaiva joku heltta omani lisaksi hetken matkaa mukana heiluu. Mika se toinen aihe oli? Se oli nuori isa, joka kantoi pienta alle yksivuotiasta tylleroa kasivarrellaan ja samalla piti vahan vanhempaa tylleroa kadesta, kun menivat. Naky oli niin poikkeuksellinen, etta kirjaimellisesti hieraisin silmiani. En usko, etta toista kertaa ehdin enaa taalla ollessani jotain vastaavaa nahda. Jospa taalla sittenkin hiljalleen koittaa uusi aika asian suhteen ja isit ymmartaisivat tarkeytensa lapsen maailmassa. Siihenkin on jo tottunut, etta huominen on kaikkivoipainen paiva. Kaikista asioista voi puhua enemman ja tarkemmin huomenna ja huomenna ratkaistaan mahdollinen pulma, joka on jo onnistunut monen keskustelun jalkeen aina vain siirtamaan itsensa seuraavaan huomiseen. Kaydessani vaastikaan lapi niita kyselylomakkeita, huomasin huomisen tulevan apuun myos tilanteessa, mita ei olisi etukateen arvannut. Kysymyksessa tiedusteltiin, kuinka kukin vanhempi ojentaa lastaan, joka on ollut tottelematon tai tehnyt jotain vaaraa (pilkut taas!) Eras isa vastasi sanovansa lapselle: Se, mita teit, oli vaarin tehty, niin ei saa tehda, mina opetan sinulle huomenna, miten pitaa tehda. -Lapsi varmaan odotti innokkaasti seuraavaa paivaa. Siihen on myos jo tottunut, etta taalla pidetaan paljon kadesta, kuka kenenkin,taysin kaverillisesti sukupuoleen katsomatta. Kun niita ylavitosia heitellaan tai tervehditaan katellen, niin kadet vahan kuin viivahtyvat tai unohtuvat kiinni rupattelun ajaksi ja kulkeissa tapa tarttua toista kadesta ja jatkaa jonkin matkaa silla tavalla on hyvin mutkatonta. Olen tullut talutelluksi sinne sun tanne ja alkanut jo itsekin spontaanisti tehda vastaavaa. Tama on minusta aika mukavaa, vahan kuin viesti toiselle, etta olet ihan kiva mussukka. Pistakaapa palattuani kadet taskuun, jos haluatte suojata koskemattomuutenne. En lupaa olla yrittamatta! ;) Miksikas kirjoitin nain pian edellisen blogin jalkeen? No,liittyy jotenkin siihen kokemukseen, etta parasta tehda tanaan, mita monena huomenena ei ehka voi. Taalla kun on etenkin viime viikkoina tottunut siihen, etta ohjelmat eivat mene kaavailun mukaan. Toinen alitajuntainen syy on, etta edellinen kirjoitus oli vahan kiireessa heittaen runtattu menemaan, lyhyt ja mitaansanomaton, etta kun kirjoitan toisen lyhyen ja mitaansanomattoman heti peraan niin ovathan ne yhdessa ainakin yksi pitka, niin kuin kuvan hyppynaru, jota myos on jatkettu muutaman kerran muhkuroista paatellen. Iloisiin, kunnes tapaamme taas -tunnelmiin! Voikaa hyvin, te kaikki!

Valoa

Paljon on virrannut vetta Zambezi-joessa sitten viime kerran. Tauko ei ole ollut tahallinen, lukijoille kuka ties tarpeellinen. Ensin vilahti viikko Vilankulossa, toinen Mandelan maassa Pretoriassa. Ensin kuitenkin lisaa valoa teille tahtoisin tuottaa.

Vilankulo-viikko tupsahti kalenteriin niin vauhdikkaasti, ettei se tainnut edes tulla merkityksi, kun oltiin jo matkalla. Kavimme siella koko tiimi suunnittelemassa tulevia aikoja ja samalla lujittamassa yhteishenkea. Suomessa kaytanto kulkee ryhmaytymisen nimella, taalla sen voisi kai nimeta vilankulahteluksi. Vilankulo on taalta reilut kaksisataa kilometria pohjoiseen. Se on erittain suosittua loma-aluetta, sukeltelijoitten paratiisi. Meille se tosin oli taytta sisatilatyota ja palattuamme taisimme olla loman tarpeessa, etta silla tavalla likiliipaten meni. Huijaan vahan, kavimme kaksi kertaa pimean kutveessa syomassa rantaravintolassa, jonne laineitten hyrskeet kuuluivat. Vilankulossa koyhyys ja rikkaus kohtasivat konkreettisesti. Soturi -kollegani kertoi jutun, mika loksautti leukani apposen alas. Siella joku varakas ulkomaalainen pyorittaa lomabisnesta, on merkannut reviirinsa ja laittanut lapun, mika kieltaa tummaihoisilta liikkumisen siella. Etta maan kantavaestoa diskriminoidaan heidan omassa maassaan, morjens! Vahan lisaa valoa muistuttamaan, etta aurinko on viela olemassa ja tulee sinnekin, kun jaksaa vuottaa seuraavaan vuoteen.

Vilankulon jalkeen oli pari-kolme tavallista tyopaivaa, sitten hammasharja ja vaihtokalsarit reppuun ja toiseen ilmansuuntaan. Tarkoitus oli pikaisesti pyorahtaa rajan takana viisumimetsalla, mutta viikko siihen meni ja saalista tuli. Sehan on aina merkki onnistuneesta metsastyksesta. Joku voi pudottaa kolme teerta,kaksi niista vie mystinen metsan velho ikiajoiksi hukkaan, mutta yksipa sielta siimeksesta loytyy, eli onnistunut keikka vai mita! ;) Pretoria oli kaunis, tuoksuva kaupunki. Oli jakarandojen kukinta meneillaan ja kaikkia katuja reunustivat isot puut hennon lilan varisin kukinnoin, oli kuin olisi lilassa kukkatunnelissa ajanut ajoittain. Yhden kerran siella ollessamme kaupungin yli pyyhkaisi romakka ukkonen jalkisateineen ja sittenhan vasta tuoksuikin! Siella myos ilmiselvasti pyrittiin siisteyteen, koska luutijoita oli kaikkialla. Tuli siella mieleen sellainenkin vanha mainos vai mikakohan kevennys oli, missa pikku pojan ammattihaaveena oli lakaisukoneen kuljettajan homma. Kuinkahan se assosioitui mieleen juuri siella, missa ihmislakaisukoneitten lapset tuskin haaveilevat tekevansa siivousta sikalaisilla valineilla. Laitankin tahan taas vahan valoa ja pikku vesselin, joka tosin puuhaili pimean toissa, livautti maman kannykan laukusta katoseensa.

Niin kauan siella matkalla tosiaan viivyttiin, etta toimistoon oli silla valin ehtinyt tulla ruotsalainen nuori nainen kolmen kuukauden pestiin. Vahankos tuntui oudolta konstigt, kun yhtakkia ollaankin kaksi skandinaviska blondia samassa huoneessa ja haastellaan svenskiikin valilla ihan vain pa skoj, etta sujuuko vidare. Niin, se oli siis tanaan. Koska matkavasymysta on vahan vielakin ketaroissa niin lopetankin tahan, mutta ensin viela pikkuisen lisaa valoa. Heippa!

Mango otsaan kopsahtaa

Kylla mina sita ylellisyydeksi kutsun, kun tyopaikan pihan poikki kulkiessaan saa mangosta paahan. Tanaan piti ihan palata takaisin ja kavella puun alta uudestaan, oli se niin uusi kokemus. Mango kolahtaa kevyen herkullisesti,  kuin lupauksena tulevien viikkojen toistuvista tapaamisista, joiden jalkeen se kypsana kopsahtaa katoseeni ja tulee pikku kotoseeni. Ei taalla voi olla tulematta hedelmapuubongariksi.                           
                                                                                   mangomangomangomango

 Varsinainen sesonki alkaa joulukuun puolella, jolloin monet lajikkeet, mangot muiden mukana, tulevat parahultaisesti syontikypsaan ikaan. Hedelmatarjontaa on yllin kyllin kautta koko vuoden, muttei kaikkia lajeja kaiken aikaa tietenkaan. Kesakuussa popsin ihan hurmioituneena mahtavaa avokadoa, jota ei kyllakaan avokadoksi myyja kutsunut vaan kaytti nimea, joka mielessani suomentui 'syntiin langenneeksi paarynaksi' mita nimea myos osittain syytan siita, etta addiktoiduin heti. Se hurma jai lyhytkestoiseksi, koska peran (paaryna = pera portugaliksi) aika meni kohta ohi eika lisaa ole loytynyt, vaikka ehdin jo solmia kanta-asiakassuhteen lankeemuksen kauppiaan kanssa. Vesi lirahtaa kielelle yha peraa muistellessa.

Hedelmien ja vihannesten ostaminen katukauppiailta on mukavaa, sananmukaisesti reilun kaupan meininkia. Ruokatunnilla pistaydyn usein lahikadun tunnelmaan, missa yhden aikoihin on meneillaan jonkinlainen siesta paatellen siita, etta naiset ovat vetaytyneet kojunsa takaosan varjoon loikoselleen, ja heidan siella potkotellessan ja huudellessaan mina vuorostani kyykin ja huutelen takaisin pikkuisten, valmiiksi kasattujen nippujen keskella sita parasta kokoelmaa hakien vahan kuin maantasaitsepalvelumyymalassa. Onnistuiko lukea tuo sanahirvitys? Kymmenella paikallisella rahalla (=25 senttia eurojen maissa) saa esim.5-6 banaanin nipun, 3-4 omenaa tai appelsiinia tai yhden ison mangon jne. Porkkanoita saa siihen hintaan 4-6 koosta riippuen, pahkinoita mukillisen. Leipakaupat ja katukauppiaat myyvat meidan ranskiksen pikkuserkkua vastaavaa, hyvasitkoista pitkuletta hintaan 6 paikallista ja samasta taikinasta pullautettuja sampyloita saa kahdella paikallisella rahalla eli meticalilla. Lopetetaanpa ostelu ja summataan lounastunnin ostokset: kuusi pienta banskua + viisi porkkanaa + mukillinen pahkinoita + ranskiksen pikkuserkku + kaksi sampylaa = 1euro (yksi euro)! Kuten kauneus on katsojan silmassa on hinnan arvokin ostajan lompakossa tai taskussa tai tissiliiveissa, kuten se taalla tapaa olla. Annan pienen vertailuluvun, jos asiaa haluaa enemmankin miettia. Hotellin respassa tyoskentevan, 12-tuntisia vuoroja tekevan palkka on kuukaudessa 3000 meticalia eli 75 euroa, mita saman kokoista summaa kuittaavat myos poliisit omasta tyostaan. Ei niille palkoille juuri kannata erillista lompakkoa hankkia.

    Tama on tuottoisa kotipalmuni, kirjoittaessani kopsahti taas yksi coco katolle. Sita sattuu
    usein tuulisina iltoina. Palmuvahtia ei ole sen yhden kerran jalkeen enaa nakynyt.


Jos katukauppiaitten seurassa alkaa olla liian mukavaa tai edullista, voi vastapainoksi pistaytya hakemaan vaikkapa hintavaa juustoa tai muuta kylmatuotetta kaupungin kahdesta marketista siihen toiseen mercadoon, eli aasialaisten ilottoman ankaran ilmapiirin myymalaan, missa toykeys ja toistensa tekemisen keskinainen vahtiminen kassalla on viety niin aarimmilleen, etta paikallinen nuori mies nohevasti salakuljettaa taskussaan juomapullon siita ohi, mita riskinottoa minakin henkisena kanssarikollisena jain loppuun asti seuraamaan ja vahankos taisin vahingoniloinenkin olla, etta siitas saitte, senkin ikivihaiset kurttuotsat! Saattoi olla omankin kaunan kanavointia, koska nykyiseen asuntoon muuttaessani ostin kyseisesta kaupasta keittolevyn, kolmen kattilan setin ja pienehkon peilin. Peili irtosi kehyksistaan, kun sen kotona kassista ulos nostin, ensimmaisen keitoksen yhteydessa rapisi kattilasta emalit liemeen, toisen kattilan lasikansi pirahti tuhannen sapaleiksi omia aikojaan  muutaman pesukerran jalkeen ja viime viikolla irtosi keittolevyn nuppi. Nyt menee arpomiseksi lammon saately pikkuisesta napikasta, joka toistaiseksi ainakin viela liikkuu. Viiden litran muoviset vesihinkit ovat tulleet ehjina perille ja niiden vuoksi siella tuleekin asioiduksi. Kauppa on tuossa ihan kulman takana.

Kertoisinko viela nuoresta hepusta, joka yllatti viime viikolla tuolla Inhambanen lentokentalla, kun olin sille toisen kerran toiviomatkalle Etela-Afrikkaan lahdossa. Kenttahan on ihan pikkuruinen ja sisatilat sen mukaiset, mutta siina vuoroa odottaessani eteen tupsahti tumma mies 'Tervetuloa, mita kuuluu?' mulle suomeksi sanomaan. Taksimies oli hanelle vihjannut, etta Suomesta on tama erilainen nainen. Jonkin verran aikaa kun oli odotella konetta, niin han siina tyon lomassa pistaytyi tuon tuosta kehumaan, kuinka hieno maa meilla on, on metrot ja Linnanmaki ja yksi pohjoiseen viittaava olutmerkki maistui niiiiin hyvalta, kaikki toimii ja suomalaisia sanoja on mukava lausua, kuinka 'carro' on auto ja 'bebe' on vauva ja aina tullessaan han avasi jutun sanomalla 'no niin!' Han oli ollut Espoossa kuukauden ajan muutama vuosi sitten ja ilman muuta unelmoi uudesta matkasta.

Matkoja ja sattumuksia on monenlaisia. Kerroinhan kerran maaseudun tavasta haudata viimeiselle matkalle lahtevia oman pihansa laheisyyteen? Kaksi viikkoa sitten olin mukana sellaisissa hautajaisissa. Se oli kaikessa koruttomuudessaan uskomattoman kaunista kuin tama muistoksi laitettu   appelsiinin kukkakin on.......

 

Mahtisonnit

Innokas vapaaehtoinen se ei aina muista vieraassa valtakunnassa, milloin ei tarvitsisi menna hommiin ensinkaan. Paukkasin aamulla toimistolle ihmettelemaan, etta kun niin vahan porukkaa paikalla. Jaa, etta joku itsenaisyystaisteluvapaapaiva. Arvelin, etta olisiko sen tappeluksen alkamus, jolloin entisille isannille, siis portugalilaisille, annettiin liukkaat lahtolaskennat ja ehdot eli 48 tuntia aikaa poistua maasta ja mukaan sai ottaa enintaan viisi laukkua per pessoa. Ei, ei ollut se. Taistelupaivan kunniaksi mina sitten tahystelin niita satoja haastattelunippuja puolille paivin asti jonka jalkeen poistuin tyorintamalta muonitukseen ja nyt blogittamaan, jos paukkuja riittaa.  
                      

                                    Mun paikkani on tuossa vasemmalla, ihan oma poyta.

Kohtahan maassa on vaalit, tarkemmin siis ensi kuun puolivalissa. Maahan valitaan uusi presidentti ja kampanja on jo kova. Katselin tuolla kulkeissani, etta sahkopylvaiden ylapaihinkin on vedetty melkoiset liputukset hallitsevan puolueen kampanjoinnin tehoiksi. Naitten vaalimiesten kanssahan mekin kuluneella viikolla liikuimme samoilla apajilla, mika valilla aiheutti aikataulujen suhraamista ja muuta muljeeraamista. Vaaliveikot hurhauttivat pirsseillaan tienvarsien kylakeskuksiin suuria lupauksia antamaan toisin kuin me kymmenen lampsijaa kyninemme ja papereinemme majasta toiseen kuin entinen sammatin elias kontteineen kummatkin keraamassa jotain. Politiikkojen kanssa kilpailtiin kylapaallikoitten ajasta ainakin ja osittain kylien vaestakin, etta pysyisivat kotona, jotta meilla olisi vastaajia.
Kylapaallikot ovat maalla arvovaltaisia miehia, tavallaan jopa sauliakin suurempia mahtisonneja.
Asiaa pitanee hieman avata, jotta yhdyssanan kumpikin osa tulisi perustelluksi. Paallikon pesti kulkee suvussa suoraan alenevassa polvessa ihan kuninkaallisten tapaan.Hanella on kuulema kylassaan suurempi valta kuin presidentilla valtakunnassa, lyhyesti sanottuna kaikki valta ja toivottavasti myos sen vaatima viisaus mutta ainakin viimeinen sanansa sanottavana. Hanen tulee olla tietoinen kaikesta, mita hanen kylassaan tapahtuu. Taman vuoksi meidankin tuli jokaiseen kymmeneen eri kylaan mennessa ehdottomasti kayda ensin tervehdys- ja esittaytymisvisiitilla kylapaallikon luona. Naiden aikataulujen puliveivaamisessa tarveltyi monta tarpeellista tyotuntia.
Vastaanotto oli yleensa hanen kotipihallaan ja kapulanat kieputettiin vimmaisesti vyotaroille ahtaassa autossa juuri ennen perille tuloa tai viimeistaan auton sivustalla ennen esille marssia. Siinahan sitten seistiin muina naisina toivoen, etta  pelkka ylakeuhkohengitys riittaa, jos kaveri sattui kiireessa junttaamaan tuplasolmun liian kirealle selkapuolella. On se ihmeellisen taikavoimainen kankaanpala kylakeisarinkin audienssin asusteeksi. Kaikki oli kovin ystavallista ja taustalta haistoin pitkan perinteen, joka jatkunee kauas tulevaisuuteen.

                              Tasta ei voi arviointeja tehda, on vain eskarin huussi
                              pienemmalle asialle.


Silma harjaantuu tekemaan havaintoja. Pian on oppinut arvioimaan, montako perhetta, siis vaimoa, yhdella miehella todennakoisesti saattaa kenties mahdollisesti  tai ainakin luultavasti olla, varmuutta tassa ei yriteta tavoitellakaan. Yksi aika paljastava havainto on pihapiirin majojen maara, niiden sijainnit ja arvioitu ika. Jos lapset sattuvat olemaan paikalla niin sehan on jo kuin avointa kirjaa lukisi. Kylapaallikoilla niita majoja nayttaa olevan keskimaarin paljon, vink vink. Olipa yhdellakin paallikolla kerran aika kiireinen aamu, silla vastaanotettuaan ensin meidat vanhemman vaimonsa kanssa han joutui, ennen kuin me oltiin saatu kapulanan solmut auki, lahtemaan kilpailijamme vaalitilaisuuteen, mukaansa han otti tuoreen majan tuoreen vaimon ja hyvin tuoreen vauvan.

Viime viikolla amerikkalaisen saation vieraiden kunniaksi jarjestetyssa  iltatilaisuudessa jutustelin enemman tasta moniavioisuuskulttuurista eli polygamiasta eraan mosambikilaisen miehen kanssa, joka kehveli sutkautti mielestani pikantin selityksen asialle. 'Afrikkalainen mies on niin taynna rakkautta, etta sita riittaa useammallekin vaimolle.' Onnekseen totesi siina yhteydessa myos, etta koska naisilla on todella niin paljon toita kodin ja lasten ja viljelysten ja kaiken hoidossa, aloite tulee yleensa sielta vaimon suusta, etta voisitko kultaseni hankkia minulle tanne 'siskon' auttamaan naissa hommissa. Taman tyovoimanakokulman voi vaivatta allekirjoittaa, silla tyota heilla totisesti riittaa, koska mistaan ei ole vaivatonta ja nopeaa suoriutua. Olen heita mielessani elaman sankareiksi kutsunut ja hattu on koholla kaiken aikaa.

                                                                        Naisen arki.
                           Tama kuva vaatii paasya mukaan, vaikka aihe on jo kertaalleen kasitelty.


Sain tavata monta siskoa ja monesta siskosta sain hienoja kuvia, joita en ikina ehtinyt siirtaa kamerasta parempaan talteen, huoh! Laitan siis tilalle tyomaakuvan.

Viela yksi pikku korjaus. Sen sylettavan hedelman nimi on masala ,mutta oli se kylla madurakin, koska sana tarkoittaa kypsaa.

Viela yksi pikku uutinen. Gekkoperhe huoneessani on lisaantynyt. Kulmissa vilistaa niin pikkuista vakea ja vaikuttaa silta, etta mamma on kompelotilassa taas. Seuraan tilannetta!

Iloisiin uusiin uutisiin!
Elina

Isabel

Terve! Taallahan mina parin viikon takainen haukkuva terrieri ihan sopuisana talla kertaa.

Viikko sitten pantiin iso ramppa kalakattamaan, kuten kainuulainen sanonta kuuluu ja lahdettiin viisumia rajan taakse metsastamaan. Swazimaahan luulimme kylla menevamme mutta Etela-Afrikasta itsemme loysimme. Taalla kannattaa tottua siihen, etta suunnitelmia voi muuttaa kaden kaanteessa. Nyt se kadenkaanne oli Maputossa menomatkalla. Palasimme sittemmin EAsta muutaman tunnin siella oltuamme kokemusta rikkaampina ja mina reppua koyhempana takaisin maiden valiselle raja-asemalle, missa oli  anottava se uusi viisumi. Varakas elama oli tehnyt yhdesta virkailijasta erittain kuohkean ja hyvantuulisen, han ummisti silmansa ja koko jonottavan kansan kuullen vetaisi kutosen lauluaanellaan 'Isabeeel, oh Isabeeel, my love' lusautti passiin luvat kuntoon ja konttuurille astihan se serenadin patka matkakumppaneitteni kautta kulkeutui, joten silla nimella nyt mennaan ainakin jonkin aikaa.

Oppiko matkalla muuta kuin etta Nelspruitiin ei pida menna, siella on varkaita niin, etta paat yhteen kolisevat, mika tieto tosin kerrottiin vasta palattuamme? Oppipa hyvinkin. Paluumatkalla oli hyvaa aikaa rupatella autonkuljettajan kanssa, koska kaksistaan Maputosta viiden tunnin ajan ajelimme. Rajan lahettyvilla oli ollut useampiakin kontrollipysaytyksia ja kerran autosta loytyi jotain puutetta, mista poliisi sakotti. Kysyin, mika se vika oikein oli. Han kertoi, ettei oikeasti mikaan vaan poliisit keksaisevat minka tahansa tekosyyn sakkoon aina, kun nakevat autossa valkoihoisen. Heille se tarkoittaa sita, etta autossa istuu lompakko, joten maksu on varmaa. Eipa ollut tullut mieleen, etta tallainen jankilla ja pottumaidolla lapsena ruokittu sittemmin monella velalla kituuttanut voisi koskaan hahmoutua valuutan vastineeksi. Yritin ystavallisesti ehdottaa, etta istuisin siita lahin aina muovipussi paassa hanen kyydissaan, mutta se nauraen torjuttiin, koska hullu valkonaama olisi jepareille viela lupaavampi saalis.    Siirrytaanpa nyt jarkevampiin aiheisiin.

                                       Haastattelua ja farinhan valmistusta

     

Olen nyt viimeisen kahden viikon aikana kiertanyt tekemassa kotihaastatteluja pitkin poikin maaseutua yhdeksan iloisen ja aanekkaan opiskelijan kanssa. He ovat aiemminkin toimineet Planin vastaavanlaisissa keikkahommissa ja osaavat paikallisen kielen. Jokaisella on mukanaan oppaana kylan asukas, joka tietaa, missa majassa on 0-3vuotiaita lapsia, joitten vanhempia ensisijaisesti vastaajiksi halutaan. Nyt en aio sukeltaa syvallisiin tuntoihin tai elamisen ja olemisen ruotimiseen, silla siita ei tulisi koskaan valmista. Sen sijaan saatte vihdoinkin nahdaksenne kuvia. Olen luvalla sanoen unohtanut kokeilla kuvien laittamista, koska viimeisimmat aiheet ovat tainneet  nostattaa tuntoja ja kiihkoa ja muu sitten siina ohessa unohtunut. Se elina oli enempi sellainen kiivailija, mutta tama isabel lupaa olla lupsakka.

Farinha on tuote, joka saadaan maniokasta. Manioka raastetaan pyykkilautaa muistuttavalla ja liki sen kokoisella raastinraudalla, sen jalkeen sita laitetaan satsi kerrallaan ja ruvetaan kaapimalla siirtelemaan kuumalla pellilla. Pellin alla olevassa kuopassa on pieni tuli kaiken aikaa. Se on hidasta ja  kuumaa naisten tyota, joka jatkuu paivatolkulla. Sittemmin sita myydaan teitten varsilla ja viedaan Maputoon asti markkinoitavaksi. Monet haastattelut tehtiin tallaisen touhun ohessa, koska pellin aaressa sekoituksen on oltava jatkuvaa. Lapset kanniskelivat kookospahkinakuoria tulikuoppiin heiteltaviksi. Tama tuote on erittain tarkea tulonlahde ja samalla raaka-aine perheen omassa ruoan valmistuksessa. Sen ravintoarvo ei kuulema ole kaksinen, mutta vatsaa se tayttaa. 



Kylla ne pikkupojatkin osasivat. Takana riehuu viidakkoveitsipoika. Turvatoimet eivat ole niin mittavat kuin meilla.

Tama ilosilmainen poika raaputti kookospahkinan kovaa sisaosaa hiutaleiksi. Muistakaa, kun kookoskakkua leivotte!







Lasten tyontekoa katsoessa tulee aina ajatelleeksi sita, missa heidan oikeasti kuuluisi tuon ikaisina olla. Paimenpoikina voi nahda melkein polvenkorkuisia, joilla on hoidettavana useampikin isokokoinen nauta tai mullikka. Elaimilla on kaulassa naru, joku jatkuu monimetrisena  niitten perassa ja pusikoissa mennessa saattaa tarttua minne nyt milloinkin. Sita menoa olen katsonut joskus sydan syrjallaan.





Haastatteluun kuuluu makunautinoja, joita kasvaa puissa matkan varrella. Tama on muistaakseni madura-niminen, minulle entuudestaan aivan tuntematon mutta makoisa hedelma. Kahta maduuraa kun osaa oikein paukautella muutaman kerran, niin se aukeaa nain katevaksi tarjottavaksi. Hedelma on vahan kuin pehmeaa kiisselia puraisisi ja suu on samalla taynna aika muhevia kivia. Ei muuta kuin kiisselit nieluun ja kivia sylkemaan! 

               Ei pysshhty puhumaan, suussha sohjoa, mutta palaan taash ashiaan!
                                                               Moi!

                                                        Moi meiltakin!

     

Viisumivirsi ja riisitanssi

Muutama hapan sananen viisumiin liittyvasta viranomaistoiminnasta. Saattaa nimittain olla, etta tasta tulee viimeinen blogini vapaaehtoisena Mosambikissa.
Kohta tanne tultuani maassa kiristettiin viisumisaadoksia ja vapaaehtoisten etuuksia, kuten viime kerralla vahan vihjailin. Jatkoajan hankkiminen viisumille, mika oli alkuperaisessa suunnitelmassa, ei niin vain enaa onnistu, jos nyt oikeasti koskaan on yksinkertaista ollutkaan. Yksi totuus kertoo, etta varsinaisesti mitaan uutta saadosta ei luotu, vaan jo kymmenen vuotta voimassa, mutta uinumassa ollut heratettiin nyt kesan alussa virkeana astumaan voimaan. Vahankos kauan sita muhitettiin ja miksi vasta nyt silla alettiin pelailla? Yksi versio kertoo, etta ehkapa halutaan maksaa potut pottuina jenkeille, jotka ovat nihkeasti paastaneet mosambikilaisia maahansa, mutta jotka nykyaan itse turistiparvina kolkuttelevat mosambikilaisia rajoja. Saman version mukaan muitakin maahantulijoita norkoilee sisaanpaasyn ja tyon toivossa niin runsaasti, etta se alkaa olla suorastaan kestamatonta. Muutama arvelu liittyy maan politiikkaan ja lahestyviin vaaleihin. Kyse on ainakin mielivaltaisuudesta, missa kukin asiaan jotenkin liittyva taho laukoo suvereenisti oman mielipiteensa, mika aina poikkeaa jonkun toisen laukomasta ja siita kolmannesta en enaa sanokaan mitaan. Tahot edustavat kuitenkin esim. omassa viisumiasiassani hierarkian ylempaa tasoa, kuten tyoministeriota, suurlahetystoa, maahanmuuttovirastoa, joilta nyt odottaisi jotain yhtenaista nakemysta. Jossakin piileksii varmaan nakymaton Mr.Vii Sumi Kiho, joka kai paattaa ja niittaa lopullisesti, koska muut eivat selvasti siihen ole halukkaita tai tehtavansa tasalla. Asiointia vaikeutettaessa saadaan luoduksi pelivaraa myos valistavetajille, mika on yhta paikkansa pitava arvelu siina missa nuo muutkin.

Viisumini viimeinen voimassaolopaiva on 9.9. ellei sille ihan lahipaivina saa keplotelluksi lisaa aikaa laillisin ratkaisuin. Vapaaehtoisilta vaaditaan nyt myos tyolupa. Omani on ollut prosessissa kohta alusta alkaen, mutta nyt, kun se muutoksen myota seilaa  kaikkien muitten ansiotyohon tyolupaa hakevien seassa, niin jokohan joulupukin konttiin ennattaisi?
Vaihtoehtoni ovat aika vahissa. Yksi mahdollisuus on matkustaa Swazimaahan, minne viisumia ei tarvitse ja pari tuntia siella oltuani sitten vain muina naisina anomaan uutta lupalappua tanne. Saattaisipa mennakin, jos saa takuun, etta viela takaisin paasee, mutta kuka laukoja sen takuun antaa, niin ettei toinen sita kumoa? Ettei  piipahduksesta tulekin viikkojen vierailu jotakuinkin Koillismaan kokoiseen kuningaskuntaan. Viisumini ei ole lajia 'multiple entry' vaan ihan 'single' niin kuin olen itsekin. Ei siis menna ja tulla kuin muuttolinnut.
Mika se jaljella oleva keplottelu on? Viela tulevan viikon alussa takalaisen Planin asianosaiset pyrkivat pehmittamaan maahanmuuttoviraston johtajaa  tai  yrittavat jotain muuta konstia, mista itse en ole selvilla. Kaikki polut on aika tarkoin jo kartoitettu,  umpikuja sielta on aina lopulta loytynyt. Usko alkaa loppua.
 - Ai niin, muistaako joku viela matkakaverini, meksikolaisen pikku nunnan, joka naksautteli kuvia koneen ikkunasta? Mehan vaihdoimme s-postiosoitteet ja olemme lahettaneet jokusen viestin. Kerrottuani lyhyesti tilanteestani han siella kaukana Mexikossa aikoi omalla tavallaan  pyrkia asiaan vaikuttamaan. Herttainen kuukuiskaaja! Supersuuret kiitokset viela kahdelle Kepan avuliaalle sisupussille, Annille ja Minnalle!

Nyt laitetaan uusi moodi paalle ja siirrytaan kevyempaan konhotukseen.

Perjantaisin tyopaiva paattyy pari tuntia aiemmin kuin muut paivat. Lahdin nyt perjantaina  viela valoisan aikaan liikkeelle tuonne ydinkeskustaa kohden. Keskuspuiston takaosassa oli paljon porukkaa ja joku mies estradilla eli kuormurin lavalla posotti juttuja mikkiin, valilla polkaistiin musat ilmoille. Sinnepa siis minakin uteliaana ohjauduin.
Siella oli riisikampanja menossa, joku maputolainen promoaja. Seisahduin yhden sukkakauppiaan viereen, jolta kysyin tapahtumasta, koska puheet olivat jotain etnista kielta, ajoittain oli myos portugalia seassa. Oli haastattelua ja musiikin pamahtaessa soimaan lavalla olevat naiset alkoivat tanssia, oli aanestysta jostain palkinnoista, sellaista markkinameininkia.
Sitten kohta kavi se, mika ehka olisi pitanyt arvata, vaan kun en. Mikkimies huusi etvolaista estradille ja sen sata silmaparia kaantyi. Totuuden hetki, joko menet ja hapaiset itsesi tai et mene ja varmasti hapaiset itsesi! Puskin siita porukan lapi ja minut vetaistiin ylos lavalle. Oh-hoh, olipa vakea mustanaan joka puolella!  Pienet esittelyt ja sanailut ensin, minka jalkeen musa kayntiin ja ei kun tanssaamaan niitten naisten kanssa kaskettiin. Se oli kylla yllari. No, vanha diskosisko taisi herata, eihan tuo kehon vetkutus niin vierasta ole, joten annoin menna, vahan eri tyylilla tosin kuin ne muut. Oli elamani suurin ja hilpein yleiso. Viela hauskempaa taisi olla seuraavaksi, kun mikkimies pyysi toistamaan perassa muutaman sanan lauseita hanen omalla kielellaan, mitahan bulungaa lie ollut. Arvelin, etteivat ne ihan alatyylin potaskaa voi olla, olihan siella paljon keskenkasvuisiakin katsojia. Yritin toistaa kaiken yhta  pontevasti kuin han, naurusta paatellen se oli tosi viihteellista. Ilmeisesti vaadin pusunkin poskelle, silla viimeisen fraasin jalkeen se sinne mojahti. Oli se minustakin hauskaa, kun muilla oli hauskaa mun kustannuksellani. Vaan kuinka sitten kavi? Kansan aanestyksella hoopoilut palkittiin suurimmalla mahdollisella eli kymmenen kilon riisisakilla, joka jysaytettiin siihen eteen. Onneksi osaan jo kohtuullisen sujuvasti sanoa "Hyvin paljon kiitoksia, mutta kun ei minulla ole keittiota, niin haluaisin lahjoittaa taman..." Tassa vaiheessa yleison joukosta ponnahti esiin ensimmainen kasi...."tuolle pojalle, joka ensimmaisena nosti katensa ylos." Sielta tuli  onnellisen oloinen nuori poika noutamaan riisinsa ja miten kauniisti katsoi kiittaessaan. Toivottavasti jaksoi kantaa sen kotiin asti ja kotona uskoivat hanen selityksensa.

Oma katu-uskottavuushan loppui sinne kuormurin lavalle. Sittemmin on muutamat ylavitoset saanut lasayttaa tuolla kulkiessaan, kun alkavat keikuttaa uumaansa ja nauraa hersyvasti tavatessamme, madam kun tanssi kuulemma hyvin.
Tahan on hyva lopettaa, hihihi...

Kaikkea hyvaa kaikille!

t. Elina

Ahneuden arkkitehtuuri

Jostakin on tarttunut mieleeni, etta jos suhtautuu tunteella kirjoittamaansa asiaan, lukija arvioi muutakin kuin pelkkaa tekstia. Niin se voi olla, mutta sanon silti, etta haluaisin jonkun taluttavan maailmanmarkkinoiden suurfirman Nestlen herra NokkaPomon sinne kuuluisan saunan taakse viela kerran miettimaan kannanottoaan 'Water isn't a human right, should be privatized." Suosittelen hanelle kuitenkin ensin mielipiteen kestavyyden testaamista ihmiskokeella, testihenkilona ehdottomasti han itse.

Tervetuloa vaikkapa mosambikilaiseksi maniokan kasvattajaksi tuonne Jangamon perukoille. Itse manioka, myos cassavana tunnettu maan peruselintarvikkeisiin kuuluva juurikas, on hyvin kuivuutta kestava laji, siksi valitsenkin sinulle sen viljelemisen, ettei urakka kay loysaleukaiselle ylivoimaiseksi. Tule vuodeksi, kavele jo tullessasi ainakin osan matkaa, se kasvattaa janoa. Ota ainoastaan killinkeja taskun pohjalle, enempaa  ei ole muillakaan silla seudulla ja ostele niilla sitten tarpeeseesi vetta koko vuoden, jos roposet riittavat ja jos sita vetta jostain loytyy. Turvallista juomavetta on saatavilla noin 29%:lla koko taman maan kotitalouksista, mutta maniokan kasvattajana et todennakoisesti kuuluisi tuohon porukkaan. Ai, mutta sinullahan kavikin huomaamattani tuuri. Jangamo on nimittain Planin toiminta-aluetta ja siella vesitilannetta on pystytty jonkin verran parantamaan maan keskiarvoon nahden, turvallisen juomaveden saatavuus siella on 33% talouksista. Paljonko helpottanee sinua tuo tieto neljan prosentin lisayksesta, todennakoisyys paikastasi enemmiston sakissa on silti yha 67%.

Tervetuloa siis reaalimaailman vesipaikoille, jotka ovat elaman jatkumisen elinehto ja taalla Afrikassa enimmakseen kuivuneet toisin kuin jossain muualla ne vesilahteet, joita mielivaltaisesti tulolahteiksesi omit.

Mikali vuoden kuiva kokemus ei tuo valoa pimeyteesi, pyyda jotakuta kertomaan, mita inhimillisyys  ja ihmisoikeudet tarkoittavat. Jospa pohjimmiltaan kyse onkin siita, etta kielen merkitysoppi on vain hatarasti hallussasi, Huonoksi huumoriksikin heittosi on ihan limbo. Satutko muuten tietamaan, etta jossain pain maailmaa kansalaisilla on jopa Jokamiehen oikeus eli Everyman's Right, mika mahdollistaa... ei, antaa olla, privatisoisit varmaan!

-Nyt taytyy kylla onnitella itseaan, etta pystyi nain korrektiin pikku puhutteluun, vaikka vahan on  siina siivilalla, tihkuuko tunne lapi. Arvioitavaksi joutuikin siis pelkka ahneus.

Maxixessa massimiesten talot ja muu omaisuuskertyma erottuu  muusta maisemasta kuin leipureiden muhkeat kermakakut pierupullista. Virallisesti p-pullat ovat  nimeltaan Hanna-tadin kakkuja, mutta koska ne aiheuttavat tietynlaista ulostuloa syojassa, ne kulkevat suvussani pp-nimella. Terveiset siskolle!

 Rakennukset ovat taalla matalia, yksi- tai kaksikerroksisia aina vaatimattomista lehvamajoista tavallisiin kivitaloihin ja lisaksi kaikkea viritysta silta valilta. Puolen kilometrin tyomatkalla naen vastakohtaisuuksia vieretysten. Eraan korttelin kulmaus kuuluu kokonaan jollekin, joka halunnee omaisuutensa nakya. Privatisoidun kadun patkalla seisoo kokoelma  autoja avomalleista jykeviin maastureihin, ison venekatoksen variaatiot ovat samanmoiset. Jo ennestaan kiiltavia autoja puunaa huoltokaksikko joka aamu. Katuosuudelle on aidattu kolmelle rotukoiralle tilaa, pikku kennel, jota vahtii hieman haluttoman oloinen nuorehko mies. Han siirtelee seinaman pahvisuojuksia auringon mukaan, ettei koiria kuumottaisi. Niita kylla ajoittain nayttaa kuumottavan se, kun lahettyvilla roikkuu joku vapaa lajikumppanikulkuri. Olen tuumaillut, ettei koiran narun jatkeena oleminen ole nuoren miehen uran huippu sellaisessa kulttuuriymparistossa, missa koirilla on perinteisesti ollut ja yha on ns. koiran paikka ja niita on - ei niin kauaakaan sitten - ihan luvalla saanut possauttaa  paivilta, kun aiheuttivat paljon hairioita raksytyksellaan etenkin oiseen aikaan. Iltaisin kuulee tosin yha ulvontasessioita ysin ja kympin valilla.

Varakkaat suojaavat omaisuuttaan miehenkorkuisilla  rauta- tai kiviaidoilla, joiden paalla on sementtiin valettuina  lasinsirpaleita, minka  lisaksi on useimmiten vedetty viela sahkolankaa ja varoitusmerkki sen vaarallisuudesta: salamavirta iskee, pysy poissa! Portilla seisoskelee vartija, jota ei paha kylla pimeassa erota ennenkuin jostain kuuluu hyvan illan toivotus. Alkuun hieman sapsahteli.

Keita naissa linnakkeissa asuu, kun ei niita koskaan nae? Intialaisia, arabeja, mosambikilaisia paluumuuttajia, jotka ovat kayneet muissa maissa rikastumassa ja palanneet takaisin. Isompaa liike-elamaa pyorittavat monet Aasian maista tulleet, katutason myyntia paikalliset. Ulkomaiset tulevat vielakin ja ns. putsaavat poydan,  koska rakenteet mahdollistavat sen. En malta olla lainaamatta Suomessakin tuttua nimea, Desmond Tutua, joka aikanaan on sanonut eraasta toisesta asiasta. - 'When the missionaries came to Africa they had the Bible  and we had the land. They said,"Let us pray." We closed our eyes. When we opened them we had the Bible and they had the land.'  / Kun lahetyssaarnaajat tulivat Afrikkaan, heilla oli Raamattu, meilla oli maa. Meille sanottiin: Rukoilkaamme. Suljimme silmamme ja kun avasimme ne, meilla oli Raamattu ja heilla oli maa.  -Jotain tasta vaihtokaupan hengesta on edelleen jaljella.

Puhuin kerran eraan takalaisen kanssa naitten hienoustalojen sijoittumisesta vahan kuin sattumanvaraisesti sinne tanne mutta usein kuitenkin vahempiosaisten vaatimattomien tonojen keskelle. Han sanoikin toivovansa, etta varakkaat muodostaisivat jonnekin oman alueensa, missa voisivat keskenaan kilpailla nayttavyydessa. Nykykaytannolla varattomat joutuvat ahtaalle tai siirtymaan alueilta muualle, kun isoja tontteja myydaan alta pois. Asemakaavalle olisi luultavasti kayttoa, koska maahan virtaa juuri noita paluumuuttajiakin niin paljon, etta maan viisumikaytantoja on pitanyt tiukentaa. Siihen virtaan on joutunut myos varaton vapaaehtoinen, mutta mita se taas tahan kuuluu? Ei se oikeastaan kuulukaan, teen siita selkoa tuonnempana.

Juokaa paljon vetta ja voikaa hyvin, te kaikki!

T Elina

Mielen pyykkipaiva

Mosambikissa liputetaan joka arkipaiva, sunnuntait voivat olla liputusvapaita. Pesukonemarkkinoiden hiljaisin malli on taalla. Kurkkaat melkein mihin tahansa kotipihaan, naet, etta siella han on taas kaynnistanyt itse itsensa paivan satsia varten. Maassa on pesusoikkojen ja isojen vatien piiri ja keskella pyllottaa capulanan verhoama takamus kohti taivasta. Kylma vesi on aina niin paljon valmiiksi haaleaa, ettei sita tarvitsee enempaa lammittaa, ei muuta kuin nyrkit valmiina, veden lorahdus ja paidat, mekot naruille.
Hiekkapihat ja pientareet, mitka ovat samalla lasten leikkipaikkoja, kaduilla ja ilmassa kieppuva tomu ja poly, jota tulee alati meneillaan olevista purku- ja rakennustoista, kaikenlaisten tyrisevien kulkuneuvojen pakokaasut ja ihan tavallinen erikseen nimeamaton lika, siinapa syita kaynnistaa toistuvat pesurumbat.
Kuluneella viikolla oman kotikadun kulmauksessa oli eraana aamuna kuuden naisen katuharjapartio, joka isoilla harjoillaan puski kadulle kertynytta hiekkaa urheasti vahvaan vastatuuleen. Sen pilven lapi kulki viela kakistelematta, mutta hetken kuluttua vastassa oleva savupilvi, joka oli peraisin kadun reunaa rumistaneen ja haisseen roinakasan tuhoamisesta ja jota ei voinut millaan kiertaa, pussautti sellaisen kokovartalosavustuksen, etta loyhyi paivan toimistollakin.Illalla oli pestava koko setti, eli lotraamista riittaa itsekullekin.
Maaseudulla koko elama on kuin suurella hiekkalaatikolla vehtaamista, hienoa hiekkaa tai hiesua niin polut kuin pihatkin ja muut paikat multaa. Pesemista riittaa. Nainen on perheen takuuvarma ruusenleevi, mita aarretta hanen miehensa ei tarpeeksi ymmarra arvostaa. Tallaisen onnettoman vertauskuvan keksittyani voinkin siirtya varsinaiseen aiheeseen, mika likavaatteen tavoin mieltani askarruttaa. Kirjoitus ei ole kumpaakaan sukupuolta vastaan, vaikka onkin vahan enemman toisen puolesta.
Mosambikissa on moniin muihin afrikkalaisiin maihin verrattuna suhteellisen paljon korkeissakin viroissa olevia naisia alueellisen ja valtakunnallisen hallinnon tasolla. Kiitos kuulunee edesmenneelle, naisten oikeuksia esiin nostaneelle presidentti Machelille, jonka leski on nykyisin paremmin tunnettu naapurimaan edesmenneen presidentti N.Mandelan leskena. (Tulipas arvovaltaa pyykkiblogiin.) Siitakin huolimatta pitkien pyykkinarujen paikoissa naisten ja miesten valiseen todelliseen tasa-arvoon on viela matkaa. Valaisen teille nakemysta niilla tiedoilla,mita olen saanut ongituksi Viattomuudelta ja varsinkin vanhempain ryhmiin erikoistuneelta vetajalta, Jeremiaalta.
Planin hankealueen vanhemmille tarjotaan osana ECCD-pakettia  huolellisesti valmistettu 12-osainen kokonaisuus, missa jaetaan tietoa mm.hygieniasta, ravinnosta, terveydesta, kasvatuksesta, parisuhteesta ja perheen sisaisesta dynamiikasta. Pikkuisen nielaisin GULP! tyhjaa, kun kuulin, etta naisen on saatava mieheltaan lupa, jos haluaa osallistua tarjotulle kurssille. Siis lupa kurssille, joka kokoontuu puolentoista tunnin ajan joka toinen viikko jonkin ison puun alla tai pikkulasten koulussa. Siis kurssille, jonka tarjoamasta tiedosta hyotyy koko perhe, sukulaiset ja valillisesti koko yhteiso. Siis kurssille, jonka sisalto on rakennettu niin, etta jaetun tiedon kayttoonotto omissa kotioloissa ei aiheuta saippuapalan hintaa suurempaa lovea kukkaroon, asennemaailmaa kaivellaan enemmankin. Sylilapsensa nainen ottaa ilman muuta mukaan kurssille mennessaan eli ei aiheuta edes babysitter-pulmia. Pahoittelen hieman  Siis kurssille -alukkeiden tulvaa ja toiston maaraa, mutta oma sisainen pakko taivastella jotenkin vaati ulostuloa. Vapaaehtoisen rooliin ei kuulu olevien olojen ja tapojen arvosteleminen. Arvioiminen ja muutoksen tukeminen ovat eri asioita. Varmaan sen silti naamasta lukee, mita suusta ei kuulu, luulen. Vanhakantaiset roolirakenteet eivat toki saa kannatusta planilaisiltakaan, painvastoin, ne ennemminkin hankaloittavat heidan tyotaan. Vanhempain ryhmiin on jonkin verran tullut mukaan miehia, mutta sita ei tiedeta, kuinka monen naisen paasy on estynyt kulkusillaan ajattelevan miehen takia.
Kaikissa kokoontumisissa ja koulutuksissa naiset yleensa istuvat maahan levitetyilla kaislamatoilla, miehet ja arvovieraat tuoleilla. Tassa kohtaa kayn sisaista neuvonpitoa itseni kanssa, milloin olisi otollisin hetki ehdottaa uutta kaytantoa, jossa kaikki joko istuisivat kaislamatoilla tai vastaavasti tuoleilla, koska nykyasetelmaan liittyy vahva viesti ja vanha arvolataus. Ulkopuolisen silmiin se ainakin nayttaytyy niin ja sita paitsi olen omasta halustani kokeillut molempia ja osin tuntenutkin myos niin. Miehet maahan, naiset tuoleille -vaihtoehtoko?  Unelmoikaa rauhassa!

Samoista tietolahteista opin myos, etta kotona nainen tekee ihan kaiken tarkoittaen myos ruoan tarjoilemista miehelle valmiiksi lautasella nenan alle. Se on naiselle kuuluva tinki, ei mikaan hellyttely tai huomionosoitusrituaali. Maassa on paljon perheita, joista mies on lahtenyt ansion perassa naapurimaahan, useimmiten Etela-Afrikkaan, ja kay tosi harvoin kotona, pisimmillaan voi kulua jopa kolme vuotta. Mika rooli hanelle jaa lastensa elamassa? Kurinpito! Lapset voivat hieman pelatenkin odottaa hanen saapumistaan, koska ovat usein kuulleet aidin hankalissa tilanteissa lipsauttavan muuallakin tutun: Odottakaahan, kun isa tulee kotiin! Jeremias on useaan otteeseen maininnut, kuinka miehen, maaseudun miehen etenkin, on tyolasta tuottaa kasvatuksellista puhetta, nyrkki on perinteisesti nopeampi oikotie. Hyvin tavallista on myos, etta kauan poissa ollessaan isa on ehtinyt perustaa jo toisen perheen sinne toiseen maahan, eikahan moniavioisuus viela ole taaltakaan havinnyt.
Naisten toimeliaisuutta ja ainakin fyysista vahvuutta seuratessa on jotenkin vaikea uskoa, etta naitten samojen naisten osaan kuuluu kohtuuton kotikuuliaisuus. Ei tietenkaan kaikkien, haluan uskoa. Se panee kuitenkin pohtimaan, kuinka pitkaan perinteille annetaan aina vain tilaa kurtistaa toista sukupuolta. Kurtistaa on kuvaavampi kuin kuristaa, koska mielestani kurtistaminen kitistaa hengen muttei tapa, mita taas kuristaa varmemmin tekee. Kotikutoista knoppologiaa, hah!
Kirjoitan tasta aiheesta nyt syysta, etta olen laatinut Vanhempain ryhmien tulevaisuutta varten lahtotasomittariston, jolla mitataan tietamysta ja asenteita niilla aihealueilla, jotka liittyvat kurssipakettiin. Sellaista mittausta ei ole koskaan viela tehty mittariston puuttuessa.Kysely tehdaan henkilokohtaisin haastatteluin ja otantaan tulee kolme eri porukkaa, kursseille osallistumattomat, kurssin puolivaliin edenneet ja sen jo lahes loppuun suorittaneet. Tarkoitus on selvittaa asenteellisuutta, milla alueilla tietoa eniten tarvitaan, miten jo osin saatu tieto on alkanut vaikuttaa kotiarjessa ja onko silla ollut pitkaaikaisvaikutusta vai joko osin unohdettu. Apuna kaytin Ugandassa tehtya pohjaa, mita suomalaisittain suolasin ja muuten vain muokkasin. Tama tullaan kaytannossa toteuttamaan seuraavien viikkojen aikana ja nyt olisi  mukava osata bitongaa. Olisi kiinnostavaa haastella niin alkuperaisen ihmisen kanssa, ettei edes portugalin kieli ole haneen tarttunut. Toisaalta, vastassa voi silloin olla joku luku-ja kirjoitustaidoton, jolle ei ole koskaan suotu mahdollisuutta hankkia sita taitoa ja se on aina ainoastaan murheellista se.

Pitkiksi ja seikkaperaisiksi tuppaavat jorinani tulemaan. Ensi kerralla taidankin kirjoittaa Maxixen tarjoamasta viihteesta ja kulttuurista, siina ei sahkokyna kauaa suihki.

Iloa elokuuhun kaikille!

 -Elina

Faktaa vai fantasiaa?

Mosambikilainen vauva ei paljoa ehdi kehdossa kelliskella. Mama kiepauttaa tulokkaan nyyttiin ja nyytin selkaansa pikkuisen ollessa hadin tuskin muutaman viikon ikainen. Siita hetkesta alkavat vauvan jatkuvat ilmaveivit. Selkapuoli voi tarjota tunnetta laheisyydesta, mutta niska ei hymyile tai lepertele, se on ilmehtimiskyvyltaan vajakki. Siella bebe kuitenkin viettaa pitkan ajan paivasta, viikosta, kuukaudesta missa milloinkin asennossa. Maman kumarrellessa nyytti on luiskahtamaisillaan paa edella ulos ja alas, lytistynytta asentoa ei mama pysty korjaamaan tilanteessa, missa hanen paalaellaan keikkuu tulipunainen juomapullokori ja molemmissa handuissa roikkuu valtava kassi, katukin viela ylitettava autojen seassa puikkelehtien. Tuolla menevat. Kori nayttaa pysyvan ylhaalla ainakin niin kauan, kuin sita pystyy seuraamaan. Pys, kori, pysy! Ole ainakin tyhja! Jos putoat, ei sitten selkapuolelle! -Katsojaa huimaa.

Kun mosambicano oli vauva kolmisenkymmenta vuotta sitten, hanen nimensa etsittiin raamatusta tai taistelusanastosta maassa meneillaan olleen sisallissodan oheistuotteena. Saanko siis esitella tyotiimini jasenten nimet suomennettuina: Jeremias, Malakias, Viattomuus, Armo, Voitto, Taisto. Ulkopuolelle jaavat Otilia ja Delfino, joita ei kay listaaminen edellisiin. Viattomuus on tosin sukunimi, mutta keploteltu tahan, koska se loysasti tayttaa kriteerin. Kyseista henkiloa nimittain puhutellaan aina sukunimella, kuten pomoja yleensakin.

Mosambicano tervehtii paljon, lampimasti ja perusteellisesti. Joka aamuiset hyvat huomenet menevat pitkan kaavan mukaan jokseenkin seuraavasti.
-Hyvaa huomenta! Kuinka voitte?
-Hyvaa huomenta! Kiitos, oikein hyvin. Enta itse?
-Kiitos, hyvin minakin.
-Sehan hyva. Nahdaan pian, heippa!
-Nahdaan iltapaivalla/huomiseen/nakemiin...
Kun on yhden kanssa saanut repliikit loppuun, ne aloitetaan seuraavan kanssa uudestaan ainakin tuohon puoleen valiin, mika on kohteliaisuuden minimi. Katsekontaksti lahes missa tahansa laukaisee sanallisen tervehtimisrefleksin, hyvat paivat ja voinnit. On tarkeaa vastata tiedusteluun. Kattelya kaytetaan paljon, aamuisin toihin tullessakin usein, lisaksi ylavitosia laiskitaan muuten vain olemisen ilosta tai mojovan sutkauksen jalkeen.

Keskiverto mosambicano on hankkinut kannykan muutamia vuosia sitten. Kun se pirahtaa, siihen on ehdottomasti vastattava heti. Sen on kaiken aikaa oltava nakyvilla, mieluummin valmiina kadessa ja siihen on ehdottomasti vastattava heti. Soittoja tulee tiuhaan, koska mosambicanot tykkaavat kilautella mieleenjuohtumansa kaverille heti tietaen, etta kaverin sisainen koodisto vaatii hanta vastaamaan heti. Ilmassa leijuu ikuisesti kesken jaaneita lauseenpuolikkaita, koska niita ei...Ring Ring!

Pankkiautomaatit eivat kovin kauaa ole olleet mosambicanon arkea. Jonojen tapaiset muodostelmat automaattien edessa ovat varsinkin lauantaiaamuisin mittavat, mutta uusin tulija loytaa rykelmasta vaivattomasti paikkansa kysymalla a ultima pessoa? Silla lailla selviaa, kuka on jonon viimeinen. Tulokas asettuu taman selan taakse tai valittomaan laheisyyteen olemaan vuorostaan a ultima pessoa. Jonottelu on leppoisan oloista ajankulua ja ultimat pessoat vaihtuvat tiuhaan. Monet automaateista ovat pankkien eteistiloissa, sisavuoroja jakelee vartija, jonka auktoriteettia turvaa olalla roikkuva pyssy. Automaatit toimivat ihan riuskasti ja kuittia heittaessa paastavat niin mahtavan sarjatulirykaisyn, etta kaikki varmasti tajuavat kyseisen pessoan pyytaneen myos tositteen.

Mosambicanon mielesta kalan silmat ovat suurta herkkua. Kanat ja kalat imeskellaan tarkoin luita ja ruotoja myoten, mika on luonnollisesti viisasta syomista, mutta parasta ovat silmat. Allekirjoittanut on paria  silmaa suussaan pyorittanyt mutta paatynyt elinten luovuttajaksi siirtamalla ne seuraavilla kerroilla suoraan naapurin lautaselle, missa niitten aarvo nousee oitis. Vaikkei itse tykkaa, kylla niita silti voi suositella muille, eli syokaa ihmiset silmia! Torayttikohan joku poliitikko aikanaan vastaavaa silakoista?

Viidakkoveitsi on mosambicanon ehdoton tyokalu vahan joka lahtoon. Ei silla voita  leivalle levitella, mutta kookospahkinat taraytetaan rikki, paksut oksat ja laihat kanankaulat poikki ja nayttaa se heilahtavan milloin missakin rauhanomaisessa tehtavassa. Niita nakee pienten paimenpoikain kasissa heidan juostessa harvassa heinikossa. Ainakin toistaiseksi pojat ovat olleet veista pitempia. On se jarean tuntuinen kapistus, totesin kerran, kun nostin ylos palmun alta.

Naimisiin mosambicano menee lauantaina tai sunnuntaina. Katuja kiertaa pienia kuormureita, joiden lavoilta raikaa energista laulua. Morsiusparin ystavat laulavat onnittelujansa ennen seremoniaa ja sen jalkeen lavalla voi menna itse parikin huntu tuulessa liepsuttaen. Juhlavaki on tallaytynyt pieninta yksityiskohtaa ja pieninta juhlijaa myoten tosi nayttavasti, kimalteisiin ja valkkeisiin. Nakyvilla on kaikki suuren juhlan tunnusmerkit. Nyt ei tingita, kituviikot alkakoot vasta myohemmin taas.

Maalla asuva mosambicano saa kuoltuaan viimeisen lepopaikan  kotinsa pihapiirista tai siita lahelta. Hautapaikkaan laitetaan perinteiset tunnusmerkit, risti tai muuta rakennelmaa sen mukaan, miten halutaan, Siella edesmennyt jatkaa hiljaista mutta keskeista lasnaoloaan perheen elamassa. Alku ja loppu, kaksi merkittavinta elinkaaren ajankohtaa hoituvat maaseudulla ilman tehokoneiston valiintuloa. Onko se hyva vai huono juttu, toinen hyva, toinen huono ja kummin pain?

Voikaa hyvin, tavataan taas!
 Elina

PS. Gekkoja onkin kampassani kaksi. Ikina en onnistu saamaan niita yhta aikaa kuvaan, hyva kun yhdenkaan, mutta tieto on silti fakta.

Aapiskukkojen jouteliaisuus

Nyt mennaan kippuraisia polkuja pitkin pienten kouluun. Pahkinankuoreen tama kerronta ei mahdu, mutta luette sen, minka jaksatte.

Mosambikin 0-6 -vuotiaista lapsista vain noin neljalla prosentilla on paasy varhaiskasvatuksen piiriin. Silloinkin on kyse kaupunkien eliittiperheista, jotka maksuillaan yllapitavat yksityista koulun tarjoajaa.  Maaseudulla varhaiskasvatuksen alkuun saattaminen voi lukuisista syista olla hankalaa kuin muinainen kyisen pellon kyntaminen.  Teoriassa valtiovalta myontaa asian tarkeyden, vallankin jos jokin muu taho voi hoitaa sen, vastuunkantajaksi se ei meinaa millaan ryhtya vaan sipaisee viivyttelematta kukkaron nyorit kiinni. Tavallista sekin, etta vanhempien asenteet lasten koulutuksen suhteen ovat vastahakoisia, koska kustannuksiahan se heille tietaa.  Maaseudulla ja mikseipa muuallakin taalla asioita arvioidaan ja arvotetaan niiden mukanaan tuoman nopean, konkreettisen hyodyn nakokulmasta. Se on painava kriteeri se. Osa vanhemmista on itse luku- ja kirjoitustaidottomia, perheiden lapsiluku suuri ja toimeentulo enimmakseen tosi tiukkaa. Naista lahtokohdista asiaa puntaroidessa vastahakoisuuden voi jotenkin ymmartaa, mutta sen murruttua ihmeitakin voi alkaa tapahtua ja tulokset kannustavat jatkamaan.
Kerrottakoon viela taustaksi, etta maan ala- ja ylakouluista puuttuu yha viralliset opetusohjelmat, pulaa on kirjoista ja oppimateriaaleista, patevista opettajista ja laadukkaasta opetuksesta, yksinkertaisesti puute vahan kaikesta paitsi tolkuttoman isoista ryhmista ja vanhanaikaisista opetustavoista. Opetussektorin jarjestely on nimellisesti jaettu kolmen eri ministerion kesken, joten siina se aikaa rientaa, kun eivat paase edes yhteistyon alkuun.

Naissa oloissa Plan Mosambik pyrkii tuomaan alueellista lievitysta omalla ECCD (Early Childhood Care and Development) -varhaiskasvatusohjelmallaan Inhambanen maakunnan syrjaisille seuduille, alueille, mine mennessa on kaannyttava monta kertaa, rytyytettava  kottikarryteita, joiden paassa ei enaa usko mitaan elamaa olevan ja sitten yhtakkia kay sellainen vipellys punaisella santapolulla. Suomen Plan on tukenut hankkeita vuodesta 2012 alkaen yhdessa eraan amerikkalaisen saation kanssa . Hankkeiden neljan kulmakiven ohjelmapakettiin kuuluu kylayhteisojen kokonaisvaltainen sitouttaminen , jotta ne alkuun avustettuina ja tarpeeksi pitkalle saateltuina pystyvat jonain paivana jatkamaan omavoimaisina.

Hankkeet alkavat siten, etta Planin toimesta pakettia aletaan markkinoida toiminta-alueeksi valitulla seudulla, viedaan tietoa ja taivutellaan mielia asialle suopeiksi, siis lobataan, niin hassulta kuin termi palmunoksamajojen maisemissa kuulostaa. Kun jokin kylayhteiso saadaan kiinnostumaan ja mobilisoiduksi mukaan, yhteison asukkaat valitsevat keskuudestaan komitean, jonka tehtavakentta tulee olemaan hyvin keskeinen ja vastuullinen. Komitea nimeaa yhteison sisalta henkilot, joista Plan viikossa pikakouluttaa opettajia (animaattoreita) vetamaan  varhaiskasvatusryhmia alueen 3-5 vuotiaille. Tuekseen animaattorit saavat kasikirjan, missa seikkaperaisesti tunti tunnilta kuvataan kunkin oppituokion sisallot ja toimintatavat.  Opetuksen ytimena on lapsikeskeinen, tasa-arvoinen lahestymistapa, kaikkia tulee kohdella lastenoikeudet mielessa pitaen ehdottoman tasapuolisesti ja kunnioittavasti. Nama kriteerit ovat kuin todella raikas tuuli lasten fyysisen kurittamisen maassa, missa tyttojen ja vammaisten oikeudet ovat perinteisesti tulleet jalkijunassa, niin jalki-, etta se harvoin saapuu perille asti.

Opetuksessa painotetaan myos lapsen oman luovuuden ja ajattelun  tarkeytta. Muistelkaapa vain hetki Jukolan poikien  luovatonta lukkarinkoulua, missa kovan toistamisen louskutus mykisti oman ajattelun. Jotain sinne pain opetus on kouluissa taalla vielakin, joukossa varmasti muutama kovapainen jussi mutta yhta varmasti liukkaasti oppivia eeroja, joille mekaaninen matkiminen on oman lahjakkuuden hukkaamista, pahimmillaan sammuttamista. Luovuuttahan naissa oloissa tarvitaan ihan pakon sanelemana jo silloin, kun ymparistosta etsiskellaan tikkuja, kivia, puunlehtia ja muita opetusmateriaalikorvikkeita. Hiekka toimii tarvittaessa paperina ja sormi tekee kynan virkaa. Ilmaan on siistia tehda kirjainharjoitelmaa, ei tarvi pyyhkia, vaikka menisi pieleen.

Talla hetkella toiminnassa olevia varhaiskasvatuskouluja eli opetuskeskuksia on jo n 70, koulutettuja animaattoreita puolentoista sataa. Koulut ylensa aloitetaan puun alla, kunnes Planin ja yhteison talkootyona saadaan raivatuksi alue ja rakennetaan luokkatila. Yhden koulun rakentamiskustannukset ovat n.4000-5000 US dollaria ja rakentaminen on ripeaa syysta, ettei se ole jareaa. Luokan lattialle levitellaan kaislamattoja istuinpaikoiksi, etuosaan tulee pikkuruikkuinen liitutaulu, joku jakkara ja seinille aikaa myoten piirustuksia ja laminaattikuvia sen mukaan, miten resurssit antavat myoten. Pihalle rakennetaan labyrintti kookospahkinakuorista, jotka maalataan tasavalein viidella eri varilla, nain saadaan tuotetuksi edullista opetusmateriaalia monella tavalla kaytettavaksi. Vanhoista autonrenkaista syntyy keinu ja osin maahan upotettuina pujottelurata, lisaksi pihalle tulee narukeinut ja tilan salliessa pieni fudiskentta. Kasienpesupaikka kuuluu ehdottomuuksiin ja huussi on tavoite, joka saattaa toteutua aikaa myoten. Koulurakennukset ja pihat tehdaan kaikissa tapauksissa saman kaavan mukaan, samoin myos tismalleen ohjelmoitu opetus.

Yleensa kahden animaattorin vetaman ryhman koko on viidenkymmenen molemmin puolin, lapset 3-5v. ellei lasketa mukaan useassa tapauksessa opettajan selkapuolella liinassa roikkuvaa alle yksivuotiasta, joka tarpeen tullen, siis aika usein, pyoraytetaan etupuolelle nauttimaan - ainoana porukasta muuten - lamminta kouluateriaa open poven uumenista. Toimenpide ei keskeyta meneillaan olevaa toimintaa kuinkaan, ihan rutiininomaisesti  ja rennolla ranneliikkeella se hoituu.
Koulupaivan pituus on  nelisen tuntia vapaamuotoisine leikkituokioineen. Lasten lasnaolosta pidetaan kirjaa, poissaoloja on paljon lukuisista syista johtuen. Lapsille opetetaan kasienpesun tarkeydesta, harjoitellaan sosiaalisia taitoja, yhdessa toimimista, jakamista jne. Jakamisesta sainkin heti ekalla kaynnilla liikuttavan todisteen, kun monet pikku kadet ojentuivat tarjoamaan omasta evasleivastaan palaa.

Lukujarjestykseen kuuluu 10-20 minuutin pituisia sessioita vaihtuvine teemoineen lahiymparistosta alkaen kauemmas edeten ja kasitteita laajentaen. Lauletaan, tanssahdetaan, kuunnellaan opettajan lukema tarina, pohditaan kuvat ja opetellaan koko porukalla aakkosia. Varsinaista koululta maistuvaa opetusta ovat  matematiikan tunnit, jolloin 3-vuotiaat puuhastelevat muuta 4-5 -vuotiaiden opetellessa nomeroita 1-30. Tavoitteena on pienimuotoisesti valmentaa heita alakouluun, joka aloitetaan 6-vuotiaana. Aakkostunnilla otetaan myos muutaman sanan tuntumaa portugalin kieleen. Planin toimintalueella puhutut etniset kielet ovat joko bitonga  tai chitswa. Etnisia kieliahan maassa puhutaan vaikka milla mitalla, mutta kaikissa peruskouluissa porugalin kaytto opetuskielena alkaa kolmannesta luokasta lahtien.
Pikakoulutettujen, pystypalmumetsasta napattujen opettajien taitotaso (kirjoitus/luku) voi olla nipinnapin minimit tayttava, mutta reippaasti ja hermostumatta he luotsaavat porukoitaan eteenpain. Planin tiimi monitoroi heidan tyotapojaan ja opetustilanteita, antaa palautetta ja lisakouluttaa vahitellen.Animaattoreiden saama korvaus tyostaan jaakoon sen tiedon varaan, etta se paaosin kerataan yhteison vanhempien kukkaroista. Eivat ne kukkarot pulskeita ole eivatka kaikki innokkaita tai kykenevia maksumiehia.
Talla hetkella toiminnassa on jo n. 70 koulua ja koulutettuja animaattoreita puoleentoista sataa. Luvut ovat kasvussa.

Varsinaiseen alakouluun siirtymisen jalkeen ECCDn lapsia seurataan viela kahden vuoden ajan tutkimusmielessa. On jo saatu kiistattomia todisteita siita, miten paljon pohjalla oleva varhaiskasvatus vaikuttaa siirtyman jalkeiseen oppivalmiuteen ja menestykseen. Viime kadessahan tavoitteena on valmentaa lapset aloittamaan perusopetus, pysymaan koulussa ja suorittamaan se loppuun asti. Perusopetuksen lukuisat keskeytykset syista, jotka ovat valitettavan tuttuja monissa Afrikan maissa, ovat taallakin kovin tavallisia ja tappiollisia muillekin kuin keskeyttajalle. Tahan pyritaan ennaltaehkaisevasti nyt vaikuttamaan.

Minusta tama on varsin mittava ja kunnianhimoinen ohjelma ottaen huomioon kaytettavissa olevat resurssit. Olen rehellisesti sanottuna vaikuttunut nakemastani, seka lasten etta aikuisten toiminnasta. Mukaan aktivoituneet ovat loytamassa yhdessa toimimisen voiman ja samalla loytamassa omia voimavarojaan. Etenkin vanhempainryhmat, jotka ovat osana ohjelmaa, hyotyvat valtavasti tiedoista, joilla he pienin muutoksin voivat parantaa perheittensa elamanlaatua. Palaan tahan ryhmaan joskus tuonnempana, kun on taas asiablogin paikka.

Otsikon kukoista viela sananen. Kukkoja riittaa joka koulun pihalle kuoputtamaan ja helttojaan heiluttamaan, tulevat ja menevat miten tahtovat nama aapiskirjojen entiset kansikuvapojat. Totuuden nimissa, eivat ne silti toimettomina ole olleet. Pihapiireissa ja ymparistoissa painaltaa emojensa kintereilla lukuisa liuta kukon varsinaisen toimenkuvan todisteita. Pulahan onkin vain aapisista!

Kirjoitti Elina

Mosambik suuri, Maxixe pieni

Kalastajista, lakanoista, uskonnoista ja kotioloista

Kavelyt rannalla viikonloppuisin tuottavat lukuisia kohtaamisia ja kameralle herkkupaloja. Siella on elamaa jo aurinnousun aikaan kuuden kulmilla. Kalastajat palaavat veneineen, porukat odottavat muovivateineen, lapset pyllistelevat aamutarpeillaan, seassa kaahottavat kukot, kanat, ankat ja salamannopeat mita-ne-nyt-lienevat miniravut hiekkakoloihinsa. Rannalla lojuu yhta sun toista aaltojen ja ihmisten tuomaa rompetta, sita tavallista sandaalinpohjaa, muovia, sirpaleita ja ytimiaan myoten kuivahtaneita veneen hylkyja.


Osuin kerran paikalle kalastajaporukan paikkaillessa repaleisia verkkojaan. Hapertuneita tyovalineita joutuu jatkuvasti kursimaan kasaan, koska varaa uusiin ei ole kuten ei myoskaan toiseen veneeseen, vaikka porukkaa miehistoksi riittaisi. Pankkilainan ottamista ei kukaan edes kuvittele rahoitusratkaisuna, lainan korko on sata prosenttia. Luit oikein, sata!  Paikalliset kalastajaperheet asuvat tuolla rannan kainalossa heppoisen oloisissa majoissaan saniteettitiloina koko ymparoiva seutu. Viime sunnuntaina olin aikaisin saaliin jakoa katsomassa. Kalat lajiteltiin hiekalla koon mukaan pieniin, keskikokoisiin ja suuriin. Vaakaahan heilla ei ole kaytossa, joten hinnoittelu perustuu samalla lailla kolmeen eri hintaluokkaan. Saaliin mukana oli tietysti rapuja ym.kiinnostavia lonkuraisia, joista monet yrittivat viime hetken paluuta takaisin mereen, Aamun saalis oli niukka, mutta osasivat kuulemma sellaista odottaakin. Runsaimman saaliin sai varmaan kameran linssi. (Valitettavasti en onnistu niita tahan liittamaan, laitan FB:n kautta)


Asuin aluksi jonkin aikaa hotellissa, koska asunnon jarjestely vei oman aikansa. Aamiaista syodessa oli aina mahdollisuus jutustella henkilokunnan kanssa, silla muita asiakkaita oli harvoin paikalla. Silla tavalla sai ajantasaista tietoa maan tilanteesta eli palan politiikkaa ja yhteiskuntaoppia omelettien ohessa. Ennen poismuuttoa satuin ohimennen kysaisemaan naistarjoilijalta, mista voisi ostaa lakanoita, koska tulevassa asunnossa pelkka peti. Han ei tiennyt, tuskin onkaan sellaista kauppaa, mutta aavistin hyvan tapahtuvan, kunhan tieto kulkeutuisi keittion puolelle. Niin kavi. Itse hotellin isanta tuli oitis asiaa toimittamaan. Paikalle tuotaisiin kolmen vartin kuluttua naytille lakanat, mutta hanen tarvitsi ensin napsauttaa kannykkakuva ja lahettaa todisteeksi, etta ostaja on oikeasti olemassa. Kuva lahetettiin, vastaus tuli paluupostissa ja itse tavaran toimittaja ilmoitettiin saapuneeksi kolmen vartin kuluttua. 'Entra! Entra!' eli sisalle vaan. Huoneeseeni tupsahti iloinen nainen, olikin zimbabwelainen! Han kulkee kuukausittain rajan toiselta puolen Mozambikiin in business. Kaupat tehtiin siekailematta pikku tinkauksen jalkeen, joka taalla kuuluu aina asiaan. Alta tunnissa hoitui siis globaalin kaupankaynnin tunnukset tayttava pikku ostos tarvitsematta tehda muuta kuin avata suunsa ja vahan lompakkoakin lopuksi. Huonon hallinnon maassa toimeliaat ihmiset pitavat omalla tavallaan puoliaan ja kanavat auki keskenaan.


Sattumaa sekin, etta kulkiessaan tuolla pitkin poikin sita avoimen oven kohdalla astuu joskus sisaan aavistamatta, minne tulee tepastelleeksi. Tassa kyseisessa tilanteessa sisalla huoneessa puuhasteli kolme naista muovituoliriveja oikoen.Ei siina ehtinyt mitaan arvailla, kun jo kysyivat, mista vieras tulee ja miten Maxixeen paatynyt. Kuultuaan maan ja syyn joukon vanhin otti oitis kasistani laittaen ne rinnalleni ja itse tarttui tuhdilla otteella paalaestani, sulki silmansa ja lausui niin vuolaan voimallisesti esirukouksen maani, perheeni, ystavieni, tyoni ja itseni puolesta, etta meni valkonaama siina tilanteessa ihan sanattomaksi kaikilla mahdollisilla kielilla. Siekailematonta toimintaa tamakin! Tassa pikku kaupungissa on todella tarjolla varsinainen uskontojen kirjo, katoliset, muslimit, hindut ja tietysti protestantit kaikkine mahdollisine alaryhmineen,lisaksi 'erittain brutaalit paholaisen palvojat' tietolahdetta eli hotellin isantaa siteeratakseni. Maaseudulla on yha myos luonnonuskontoja.  Kirkoiksi kutsutut rakennukset voivat ulospain olla hyvin tavallisten talojen kaltaisia, kuten sekin jonkin Universalin hengellinen huone, mista saitte osanne siella kaukana Finlandiassa.


Talo, minne hotellista muutin ja missa asun yksin, on etenkin pihapiiriltaan tunnelmallinen, vanhahtavan afrikkalainen. Pihapiiriin kuuluu saman perheen kolme taloa, emotalo ja kaksi pienempaa. Emotalossa asuu vanha ja vahan nuorempi emanta. Heilla on kaksi vakituista palvelijaa, mutta aamutuimaan laajaa pihaa luutii vanhaan kyykkymalliin yhteensa kolme naispalvelijaa, lisaksi silloin talloin paikalla puuhailee puutarhurin tapainen. Pihalla kasvaa kymmenkunta erilaista hedelmapuuta, on kaklattavia ankkoja, pikkuinen virkea kissa, vanha pyykkipalju ja sen sellaista asiaan kuuluvaa tunnelman luojaa. Sirkat sirittavat pimeassa illassa, jolloin myos kiipean taloni edustalla kasvavaan mandariinipuuhun napsimaan  niita jaljelle jaaneita mandariineja, joihin talonvaki ei ole yltanyt tai kepakoillaan osunut.
 Oma asuntoni on sisalta aika askeettinen. Aloitin kirjaimellisesti kuuraamalla vanhat pashkat nurkista. Kayttamattomina  olleet kylpparin vesijohdot loyhkaisivat avatessa ilmoille sellaisen hajuhaitan, ettei se vuorokaudessa haihtunut. Nyt on siistia ja hajutonta.  Perheenjasenista monet - tarkkaa lukua en viela tieda - asuvat Maputossa, mutta tulevat lomillaan tanne, joten pikkutalot ovat valmiudessa heita varten. Sanoin asuvani yksin, muttei se ole ihan totta. Huoneessa asustelee myos gekko. 


Ensi kerralla vien teidat kouluun, vahankos erilaiseen eskariin :)


Elina