Valoa

Paljon on virrannut vetta Zambezi-joessa sitten viime kerran. Tauko ei ole ollut tahallinen, lukijoille kuka ties tarpeellinen. Ensin vilahti viikko Vilankulossa, toinen Mandelan maassa Pretoriassa. Ensin kuitenkin lisaa valoa teille tahtoisin tuottaa.

Vilankulo-viikko tupsahti kalenteriin niin vauhdikkaasti, ettei se tainnut edes tulla merkityksi, kun oltiin jo matkalla. Kavimme siella koko tiimi suunnittelemassa tulevia aikoja ja samalla lujittamassa yhteishenkea. Suomessa kaytanto kulkee ryhmaytymisen nimella, taalla sen voisi kai nimeta vilankulahteluksi. Vilankulo on taalta reilut kaksisataa kilometria pohjoiseen. Se on erittain suosittua loma-aluetta, sukeltelijoitten paratiisi. Meille se tosin oli taytta sisatilatyota ja palattuamme taisimme olla loman tarpeessa, etta silla tavalla likiliipaten meni. Huijaan vahan, kavimme kaksi kertaa pimean kutveessa syomassa rantaravintolassa, jonne laineitten hyrskeet kuuluivat. Vilankulossa koyhyys ja rikkaus kohtasivat konkreettisesti. Soturi -kollegani kertoi jutun, mika loksautti leukani apposen alas. Siella joku varakas ulkomaalainen pyorittaa lomabisnesta, on merkannut reviirinsa ja laittanut lapun, mika kieltaa tummaihoisilta liikkumisen siella. Etta maan kantavaestoa diskriminoidaan heidan omassa maassaan, morjens! Vahan lisaa valoa muistuttamaan, etta aurinko on viela olemassa ja tulee sinnekin, kun jaksaa vuottaa seuraavaan vuoteen.

Vilankulon jalkeen oli pari-kolme tavallista tyopaivaa, sitten hammasharja ja vaihtokalsarit reppuun ja toiseen ilmansuuntaan. Tarkoitus oli pikaisesti pyorahtaa rajan takana viisumimetsalla, mutta viikko siihen meni ja saalista tuli. Sehan on aina merkki onnistuneesta metsastyksesta. Joku voi pudottaa kolme teerta,kaksi niista vie mystinen metsan velho ikiajoiksi hukkaan, mutta yksipa sielta siimeksesta loytyy, eli onnistunut keikka vai mita! ;) Pretoria oli kaunis, tuoksuva kaupunki. Oli jakarandojen kukinta meneillaan ja kaikkia katuja reunustivat isot puut hennon lilan varisin kukinnoin, oli kuin olisi lilassa kukkatunnelissa ajanut ajoittain. Yhden kerran siella ollessamme kaupungin yli pyyhkaisi romakka ukkonen jalkisateineen ja sittenhan vasta tuoksuikin! Siella myos ilmiselvasti pyrittiin siisteyteen, koska luutijoita oli kaikkialla. Tuli siella mieleen sellainenkin vanha mainos vai mikakohan kevennys oli, missa pikku pojan ammattihaaveena oli lakaisukoneen kuljettajan homma. Kuinkahan se assosioitui mieleen juuri siella, missa ihmislakaisukoneitten lapset tuskin haaveilevat tekevansa siivousta sikalaisilla valineilla. Laitankin tahan taas vahan valoa ja pikku vesselin, joka tosin puuhaili pimean toissa, livautti maman kannykan laukusta katoseensa.

Niin kauan siella matkalla tosiaan viivyttiin, etta toimistoon oli silla valin ehtinyt tulla ruotsalainen nuori nainen kolmen kuukauden pestiin. Vahankos tuntui oudolta konstigt, kun yhtakkia ollaankin kaksi skandinaviska blondia samassa huoneessa ja haastellaan svenskiikin valilla ihan vain pa skoj, etta sujuuko vidare. Niin, se oli siis tanaan. Koska matkavasymysta on vahan vielakin ketaroissa niin lopetankin tahan, mutta ensin viela pikkuisen lisaa valoa. Heippa!