Kah, vuohihan se siina!

Viisi kuukautta taalla oltuaan voi sanoa tottuneensa jo melkein kaikkeen. Siina on omat harmillisetkin puolensa, koska haltioitumisen rima nousee samalla. Ensimmaisten viikkojen aikana oli jatkuva sisainen OH-HOH -hohhailu paalla, kun vastaan tuli naisia aina vain uskomattomimpine risukasoineen paan paalla. Nyt siella saa keikkua kasa parimetrisia parrunpatkia, jotta oma paa kaantyisi tarkistamaan, pysyyko se siella risteyksen yli, jos kiire tulee auton alta pois. En ole tainnut kertoa, etta jalankulkijalla ei juuri ole oikeuksia, autoilijat ovat katujen kingeja, jotka improvisoivat ryhmittymiskaistansa, kiihdyttelevat ja vilkuttelevat ennemminkin miten mieleen juolahtaa kuin saantojen mukaan kuuluisi tehda. Jalankulkijan vastuulle jaa ratintakaisten aivoitusten arvailu. (Kuvassa jangamolaisia tulevaisuuden avomalleja)

Eilen oli erilainen paiva,koska vastaan tuli kaksi vahintaankin hurmaavaa aihetta peratysten haltioitumisen kynnyksen silti ylittymatta. Olin sopinut ruokatreffeista kahden huitteille iltapaivaksi ja kun en viela ole oppinut saati tottunut saapumaan in African time eli vahintaakin puoli tuntia myohassa sovittuun paikkaan, niin pistaydyin odotellessani nostamaan vahan luukulta rahaa. Ei tarvinnut edes kysya, kuka on ultima pessoa, koska edestani kuului heti selvalla suomen kielella, etta maaaa (Huom! kuvitelkaa pilkut kirjainten ylle). Kah, vuohihan se siina! Olen kylla pari vuotta sitten kotikaupungissani seurannut, kuinka hevonen oli tilaamassa vissiin jotain juustopurilaista Drive in -luukulta, koska oli ainakin paansa survonut luukusta sisaan, mutta vuohen takana en viela ole jonottanut ottomatilla. Ei kai tarvinne kertoa, etta narun paassa vuohella oli isanta. Vuohia saattaa tuon tuosta kapsutella kadulla vastaan, joku joltain ostanut ja jonnekin viemassa, eli elain on pakkourbanisoitu. Kukot ja kanat katujen varsilla, etenkin tuon tyomatkan hiekkaosuuden varrella,ovatkin ihan jokapaivaisia. Harva se iltapaiva joku heltta omani lisaksi hetken matkaa mukana heiluu. Mika se toinen aihe oli? Se oli nuori isa, joka kantoi pienta alle yksivuotiasta tylleroa kasivarrellaan ja samalla piti vahan vanhempaa tylleroa kadesta, kun menivat. Naky oli niin poikkeuksellinen, etta kirjaimellisesti hieraisin silmiani. En usko, etta toista kertaa ehdin enaa taalla ollessani jotain vastaavaa nahda. Jospa taalla sittenkin hiljalleen koittaa uusi aika asian suhteen ja isit ymmartaisivat tarkeytensa lapsen maailmassa. Siihenkin on jo tottunut, etta huominen on kaikkivoipainen paiva. Kaikista asioista voi puhua enemman ja tarkemmin huomenna ja huomenna ratkaistaan mahdollinen pulma, joka on jo onnistunut monen keskustelun jalkeen aina vain siirtamaan itsensa seuraavaan huomiseen. Kaydessani vaastikaan lapi niita kyselylomakkeita, huomasin huomisen tulevan apuun myos tilanteessa, mita ei olisi etukateen arvannut. Kysymyksessa tiedusteltiin, kuinka kukin vanhempi ojentaa lastaan, joka on ollut tottelematon tai tehnyt jotain vaaraa (pilkut taas!) Eras isa vastasi sanovansa lapselle: Se, mita teit, oli vaarin tehty, niin ei saa tehda, mina opetan sinulle huomenna, miten pitaa tehda. -Lapsi varmaan odotti innokkaasti seuraavaa paivaa. Siihen on myos jo tottunut, etta taalla pidetaan paljon kadesta, kuka kenenkin,taysin kaverillisesti sukupuoleen katsomatta. Kun niita ylavitosia heitellaan tai tervehditaan katellen, niin kadet vahan kuin viivahtyvat tai unohtuvat kiinni rupattelun ajaksi ja kulkeissa tapa tarttua toista kadesta ja jatkaa jonkin matkaa silla tavalla on hyvin mutkatonta. Olen tullut talutelluksi sinne sun tanne ja alkanut jo itsekin spontaanisti tehda vastaavaa. Tama on minusta aika mukavaa, vahan kuin viesti toiselle, etta olet ihan kiva mussukka. Pistakaapa palattuani kadet taskuun, jos haluatte suojata koskemattomuutenne. En lupaa olla yrittamatta! ;) Miksikas kirjoitin nain pian edellisen blogin jalkeen? No,liittyy jotenkin siihen kokemukseen, etta parasta tehda tanaan, mita monena huomenena ei ehka voi. Taalla kun on etenkin viime viikkoina tottunut siihen, etta ohjelmat eivat mene kaavailun mukaan. Toinen alitajuntainen syy on, etta edellinen kirjoitus oli vahan kiireessa heittaen runtattu menemaan, lyhyt ja mitaansanomaton, etta kun kirjoitan toisen lyhyen ja mitaansanomattoman heti peraan niin ovathan ne yhdessa ainakin yksi pitka, niin kuin kuvan hyppynaru, jota myos on jatkettu muutaman kerran muhkuroista paatellen. Iloisiin, kunnes tapaamme taas -tunnelmiin! Voikaa hyvin, te kaikki!