Viikko sitten pantiin iso ramppa kalakattamaan, kuten kainuulainen sanonta kuuluu ja lahdettiin viisumia rajan taakse metsastamaan. Swazimaahan luulimme kylla menevamme mutta Etela-Afrikasta itsemme loysimme. Taalla kannattaa tottua siihen, etta suunnitelmia voi muuttaa kaden kaanteessa. Nyt se kadenkaanne oli Maputossa menomatkalla. Palasimme sittemmin EAsta muutaman tunnin siella oltuamme kokemusta rikkaampina ja mina reppua koyhempana takaisin maiden valiselle raja-asemalle, missa oli anottava se uusi viisumi. Varakas elama oli tehnyt yhdesta virkailijasta erittain kuohkean ja hyvantuulisen, han ummisti silmansa ja koko jonottavan kansan kuullen vetaisi kutosen lauluaanellaan 'Isabeeel, oh Isabeeel, my love' lusautti passiin luvat kuntoon ja konttuurille astihan se serenadin patka matkakumppaneitteni kautta kulkeutui, joten silla nimella nyt mennaan ainakin jonkin aikaa.
Oppiko matkalla muuta kuin etta Nelspruitiin ei pida menna, siella on varkaita niin, etta paat yhteen kolisevat, mika tieto tosin kerrottiin vasta palattuamme? Oppipa hyvinkin. Paluumatkalla oli hyvaa aikaa rupatella autonkuljettajan kanssa, koska kaksistaan Maputosta viiden tunnin ajan ajelimme. Rajan lahettyvilla oli ollut useampiakin kontrollipysaytyksia ja kerran autosta loytyi jotain puutetta, mista poliisi sakotti. Kysyin, mika se vika oikein oli. Han kertoi, ettei oikeasti mikaan vaan poliisit keksaisevat minka tahansa tekosyyn sakkoon aina, kun nakevat autossa valkoihoisen. Heille se tarkoittaa sita, etta autossa istuu lompakko, joten maksu on varmaa. Eipa ollut tullut mieleen, etta tallainen jankilla ja pottumaidolla lapsena ruokittu sittemmin monella velalla kituuttanut voisi koskaan hahmoutua valuutan vastineeksi. Yritin ystavallisesti ehdottaa, etta istuisin siita lahin aina muovipussi paassa hanen kyydissaan, mutta se nauraen torjuttiin, koska hullu valkonaama olisi jepareille viela lupaavampi saalis. Siirrytaanpa nyt jarkevampiin aiheisiin.
Haastattelua ja farinhan valmistusta
Olen nyt viimeisen kahden viikon aikana kiertanyt tekemassa kotihaastatteluja pitkin poikin maaseutua yhdeksan iloisen ja aanekkaan opiskelijan kanssa. He ovat aiemminkin toimineet Planin vastaavanlaisissa keikkahommissa ja osaavat paikallisen kielen. Jokaisella on mukanaan oppaana kylan asukas, joka tietaa, missa majassa on 0-3vuotiaita lapsia, joitten vanhempia ensisijaisesti vastaajiksi halutaan. Nyt en aio sukeltaa syvallisiin tuntoihin tai elamisen ja olemisen ruotimiseen, silla siita ei tulisi koskaan valmista. Sen sijaan saatte vihdoinkin nahdaksenne kuvia. Olen luvalla sanoen unohtanut kokeilla kuvien laittamista, koska viimeisimmat aiheet ovat tainneet nostattaa tuntoja ja kiihkoa ja muu sitten siina ohessa unohtunut. Se elina oli enempi sellainen kiivailija, mutta tama isabel lupaa olla lupsakka.
Farinha on tuote, joka saadaan maniokasta. Manioka raastetaan pyykkilautaa muistuttavalla ja liki sen kokoisella raastinraudalla, sen jalkeen sita laitetaan satsi kerrallaan ja ruvetaan kaapimalla siirtelemaan kuumalla pellilla. Pellin alla olevassa kuopassa on pieni tuli kaiken aikaa. Se on hidasta ja kuumaa naisten tyota, joka jatkuu paivatolkulla. Sittemmin sita myydaan teitten varsilla ja viedaan Maputoon asti markkinoitavaksi. Monet haastattelut tehtiin tallaisen touhun ohessa, koska pellin aaressa sekoituksen on oltava jatkuvaa. Lapset kanniskelivat kookospahkinakuoria tulikuoppiin heiteltaviksi. Tama tuote on erittain tarkea tulonlahde ja samalla raaka-aine perheen omassa ruoan valmistuksessa. Sen ravintoarvo ei kuulema ole kaksinen, mutta vatsaa se tayttaa.
Kylla ne pikkupojatkin osasivat. Takana riehuu viidakkoveitsipoika. Turvatoimet eivat ole niin mittavat kuin meilla.
Tama ilosilmainen poika raaputti kookospahkinan kovaa sisaosaa hiutaleiksi. Muistakaa, kun kookoskakkua leivotte!
Lasten tyontekoa katsoessa tulee aina ajatelleeksi sita, missa heidan oikeasti kuuluisi tuon ikaisina olla. Paimenpoikina voi nahda melkein polvenkorkuisia, joilla on hoidettavana useampikin isokokoinen nauta tai mullikka. Elaimilla on kaulassa naru, joku jatkuu monimetrisena niitten perassa ja pusikoissa mennessa saattaa tarttua minne nyt milloinkin. Sita menoa olen katsonut joskus sydan syrjallaan.
Haastatteluun kuuluu makunautinoja, joita kasvaa puissa matkan varrella. Tama on muistaakseni madura-niminen, minulle entuudestaan aivan tuntematon mutta makoisa hedelma. Kahta maduuraa kun osaa oikein paukautella muutaman kerran, niin se aukeaa nain katevaksi tarjottavaksi. Hedelma on vahan kuin pehmeaa kiisselia puraisisi ja suu on samalla taynna aika muhevia kivia. Ei muuta kuin kiisselit nieluun ja kivia sylkemaan!
Ei pysshhty puhumaan, suussha sohjoa, mutta palaan taash ashiaan!
Moi!
Moi meiltakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti