Kun kotihiki sai hatkat

Juuri, kun oli kuumuuden sulattamana opetellut antamaan kannustusta hikiselle peilikuvalleen 'Tasaisen kaunis kimmellys kasvoillasi,ole huoletta, pysyy taatusti aamusta iltaan, because you are worth it!' niin eikos aamulla heraakin sellaiseen sateen lotinaan, etta harhoja arvelee kuulevansa. Oli tapahtumassa siirtyma trooppisen ilmaston kahdesta vuodenajasta siihen toiseen eli kuivasta kaudesta sadekauteen, joka kestaa marraskuusta maalis-huhtikuuhun. Sadekaudella lampotilat ovar yleensa kuumemmmat kuin kuivalla kaudella. Siita nihkeydesta sai esimakua koko viime viikon ajan ennen sateen alkamista sunnuntaina. Nyt vetta on rapsautellut ihan runsaasti kolmena paivana ja samalla sade on pyllayttanyt alkaneen tyoviikon ohjelmamme aika sekaisin, mutta siita enemman kohta. (Kuvassa kotipihan koko kaste, ennenkuin maa sen nopeasti nielaisee.)

Ilmastonmuutoksen vaikutus nakyy ilman muuta myos taalla. Paikalliset kertovat, etta nykyisin sadekausi alkaa myohemmin, voi menna jopa joulukuulle, kun se ennen alkoi jo lokakuussa. Myohemman alkamisajankohdan lisaksi sateet ovat myos epasaannollisempia, milla on merkitysta satokauden onnistumiselle ja sita mukaa ruoan tuotannolle. Tammi- ja helmikuu ovat kaikkein kuumimmat kuukaudet. Niita voin sitten yrittaa myotahikoilla kotimaan saunassa ja muistella, milta tuntui viime viikon hot-hot perjantaina, kun toimistolta hiljalleen, siis hiljalleen kavellen, valilla merta tahyillen lahestyin kotia eli viikonlopun loylyhuonetta.

Olen sillakin lailla hiukan kajahtanut ihminen, etta en ollut viela siihen paivaan mennessa hennonnut pyytaa isantavaelta mokkulaa, jolla saisin huoneessa olevan ilmastointilaitteen hurahtamaan kayntiin. Siella piti majaa se gekkopari ja olisi kovin julmaa lennattaa ne varoittamatta luukusta ulos, vahan se olisi kuin sahkotuolia ihmiselle tarjoaisi. Niin silloin viela ajattelin, mutta kohtalo pelasi puolestani. Oven avattuani huomasin, etta jotain oli menossa. Lattialla makasi gekko, joka oli kaiketi tehnyt mahalaskun ylailmoista ja jotenkin hyytynyt liikuntakyvyttomaksi siihen paikkaan.Yleensahan ne ovat korkealla katon rajassa ja vilahtavat sukkelasti piiloon,kun havaitsevat liiketta. Lahestyessani huomasin sen olevan hengissa, koskapa paataan liikauttamalla se purpautti pois saaliin jaolle jo tulleet pikku muurahaiset. Hitonmoinen hiki paalla ja kotini lattialla menossa taistelu elamasta yksi vastaan koko pataljoona! Oli niljakas pikku tilanne siina. Hyttysia voin tietysta syysta kopsia hengilta mennen tullen, mutta muitten yleensa annan olla ja elaa, eika voinut tietaa, paljonko gekko viela oli hengissa ja paljonko kuollut, se oli ikaan kuin valitilassa, jos sellainen on olemassa. Tein lopulta nahkapaatoksen,siirrankin vastuun maan omalle tuomioistuimelle. Otin lyhytvartisen harjan ja sipaisuin siirtelin liskoa kohti ulko-ovea, siita kaareva huitaisu pihalle ja lopuksi huuto naisille siella, etta hoitaisitteko loput,kiitos ja phuh! Kun oli pessyt hikivirrat ja lattiavanat kylmalla vedella, alkoi tuntua omakin hengissa sailyminen sen helteen kourissa tarkealta. (Kuvan tytto tykkaa vedesta myos.)

Yon yli viela hikoiltuani menin aina vain kuumenevan lauantain kuluessa kysymaan senhoralta, saisinko ilmastoinnin kayttoluvan ja -kapulan, kylla ma aiheutuvat lisakustannukset molalla maksan. (Kansa kutsuu rahaa molaksi.) Ei ollut ilolla rajaa, kun tuuletus alkoi eika sielta sitten ketaan ulos lentanyt, mutta sunnuntaiaamuna ikkunaverhossa rimpuili kahden sentin pituinen hentoinen gekkobeibi. Se oli sama aamu, jolloin herasin sateen ropinaan. Taalla vilistelee yhta jos toistakin siivekasta ja kiiltonahkaista nurkissa ja sangyn alta, jonne ei paase kunnolla sorkkimaan millaan tyovalineella, eika sita uskalla paljoa siirrellakaan,koska on niin paljon hojakka, etta saattaa hajota kokonaan. Yritan elaa jonkinlaisessa konsensuksessa kaikkien kanssa,lumpio-lutikoittenkin. Jotain erityisen maukasta luisevissa polvissani taytyy olla jaljista paatellen. Hauskin kaikessa villeydessaan oli kerran joku tuuman mittainen turilas, joka laahusti sangyn alta keskilattialle tuntosarvessaan iso polytuppo. Sen vaivalloisesta kulkutavasta saattoi suorastaan lukea moitteen, ettet sit nuija oo viittiny siivota tuota sangyn alustaa!

Raikastettakoon lopuksi vahan kertomalla, etta sade on taas hetkeksi tauonnut ja ulkona puhaltelee jo leppea tuuli. Talla viikolla Planin eskarilaisilla on koulun paattarit, eli kukin kunta, missa eskareita on (yht.5 kuntaa), juhlii keskitetysti kunta kerrallaan yhden paivan ajan, mukana ovat kaikki juhlivan kunnan johtostarat, eskarinsa paattajat, heidan vanhemmat, animaattorit, ja meidan EECD-ryhmamme aamukahdeksasta alkaen puheita pitaen, syoden, laulaen, tanssien, todistuksia ja kunniakirjoja jakaen ym. aina ip. neljaan asti. Meille se tietaa viiden paivan juhlaviikkoa, koska joka kunnassa on oltava mukana. Mutta!! Koska ne luonnollisesti ovat ulkoilmajuhlat, niin onko niita viela edes paasty aloittamaan, kun eilen satoi ja tanaan satoi? Ei niin. Sateen mukana paiva kerrallaan siirtyy ensi viikkoon. Mutta!! Koska tanaan ei paasty lahtemaan Maxixesta kansanjuhlaan maalle, siita seurasi kokonainen vapaapaiva ja siita oheistuotteena tama juttu. Marraskuun 18. on nimittain Maxixen kaupungin perustamis- eli syntymapaiva, joka on kaupunkilaisille vuosittainen vapaapaiva, kaikki kaupat ja toimistot kiinni. Mikapas tassa on kelliskella, kun ei palkkakaan juokse. Olkaa tekin kiltisti siella, ne tontut kai hiipparoitsevat jo ikkunainne alla!

Kah, vuohihan se siina!

Viisi kuukautta taalla oltuaan voi sanoa tottuneensa jo melkein kaikkeen. Siina on omat harmillisetkin puolensa, koska haltioitumisen rima nousee samalla. Ensimmaisten viikkojen aikana oli jatkuva sisainen OH-HOH -hohhailu paalla, kun vastaan tuli naisia aina vain uskomattomimpine risukasoineen paan paalla. Nyt siella saa keikkua kasa parimetrisia parrunpatkia, jotta oma paa kaantyisi tarkistamaan, pysyyko se siella risteyksen yli, jos kiire tulee auton alta pois. En ole tainnut kertoa, etta jalankulkijalla ei juuri ole oikeuksia, autoilijat ovat katujen kingeja, jotka improvisoivat ryhmittymiskaistansa, kiihdyttelevat ja vilkuttelevat ennemminkin miten mieleen juolahtaa kuin saantojen mukaan kuuluisi tehda. Jalankulkijan vastuulle jaa ratintakaisten aivoitusten arvailu. (Kuvassa jangamolaisia tulevaisuuden avomalleja)

Eilen oli erilainen paiva,koska vastaan tuli kaksi vahintaankin hurmaavaa aihetta peratysten haltioitumisen kynnyksen silti ylittymatta. Olin sopinut ruokatreffeista kahden huitteille iltapaivaksi ja kun en viela ole oppinut saati tottunut saapumaan in African time eli vahintaakin puoli tuntia myohassa sovittuun paikkaan, niin pistaydyin odotellessani nostamaan vahan luukulta rahaa. Ei tarvinnut edes kysya, kuka on ultima pessoa, koska edestani kuului heti selvalla suomen kielella, etta maaaa (Huom! kuvitelkaa pilkut kirjainten ylle). Kah, vuohihan se siina! Olen kylla pari vuotta sitten kotikaupungissani seurannut, kuinka hevonen oli tilaamassa vissiin jotain juustopurilaista Drive in -luukulta, koska oli ainakin paansa survonut luukusta sisaan, mutta vuohen takana en viela ole jonottanut ottomatilla. Ei kai tarvinne kertoa, etta narun paassa vuohella oli isanta. Vuohia saattaa tuon tuosta kapsutella kadulla vastaan, joku joltain ostanut ja jonnekin viemassa, eli elain on pakkourbanisoitu. Kukot ja kanat katujen varsilla, etenkin tuon tyomatkan hiekkaosuuden varrella,ovatkin ihan jokapaivaisia. Harva se iltapaiva joku heltta omani lisaksi hetken matkaa mukana heiluu. Mika se toinen aihe oli? Se oli nuori isa, joka kantoi pienta alle yksivuotiasta tylleroa kasivarrellaan ja samalla piti vahan vanhempaa tylleroa kadesta, kun menivat. Naky oli niin poikkeuksellinen, etta kirjaimellisesti hieraisin silmiani. En usko, etta toista kertaa ehdin enaa taalla ollessani jotain vastaavaa nahda. Jospa taalla sittenkin hiljalleen koittaa uusi aika asian suhteen ja isit ymmartaisivat tarkeytensa lapsen maailmassa. Siihenkin on jo tottunut, etta huominen on kaikkivoipainen paiva. Kaikista asioista voi puhua enemman ja tarkemmin huomenna ja huomenna ratkaistaan mahdollinen pulma, joka on jo onnistunut monen keskustelun jalkeen aina vain siirtamaan itsensa seuraavaan huomiseen. Kaydessani vaastikaan lapi niita kyselylomakkeita, huomasin huomisen tulevan apuun myos tilanteessa, mita ei olisi etukateen arvannut. Kysymyksessa tiedusteltiin, kuinka kukin vanhempi ojentaa lastaan, joka on ollut tottelematon tai tehnyt jotain vaaraa (pilkut taas!) Eras isa vastasi sanovansa lapselle: Se, mita teit, oli vaarin tehty, niin ei saa tehda, mina opetan sinulle huomenna, miten pitaa tehda. -Lapsi varmaan odotti innokkaasti seuraavaa paivaa. Siihen on myos jo tottunut, etta taalla pidetaan paljon kadesta, kuka kenenkin,taysin kaverillisesti sukupuoleen katsomatta. Kun niita ylavitosia heitellaan tai tervehditaan katellen, niin kadet vahan kuin viivahtyvat tai unohtuvat kiinni rupattelun ajaksi ja kulkeissa tapa tarttua toista kadesta ja jatkaa jonkin matkaa silla tavalla on hyvin mutkatonta. Olen tullut talutelluksi sinne sun tanne ja alkanut jo itsekin spontaanisti tehda vastaavaa. Tama on minusta aika mukavaa, vahan kuin viesti toiselle, etta olet ihan kiva mussukka. Pistakaapa palattuani kadet taskuun, jos haluatte suojata koskemattomuutenne. En lupaa olla yrittamatta! ;) Miksikas kirjoitin nain pian edellisen blogin jalkeen? No,liittyy jotenkin siihen kokemukseen, etta parasta tehda tanaan, mita monena huomenena ei ehka voi. Taalla kun on etenkin viime viikkoina tottunut siihen, etta ohjelmat eivat mene kaavailun mukaan. Toinen alitajuntainen syy on, etta edellinen kirjoitus oli vahan kiireessa heittaen runtattu menemaan, lyhyt ja mitaansanomaton, etta kun kirjoitan toisen lyhyen ja mitaansanomattoman heti peraan niin ovathan ne yhdessa ainakin yksi pitka, niin kuin kuvan hyppynaru, jota myos on jatkettu muutaman kerran muhkuroista paatellen. Iloisiin, kunnes tapaamme taas -tunnelmiin! Voikaa hyvin, te kaikki!

Valoa

Paljon on virrannut vetta Zambezi-joessa sitten viime kerran. Tauko ei ole ollut tahallinen, lukijoille kuka ties tarpeellinen. Ensin vilahti viikko Vilankulossa, toinen Mandelan maassa Pretoriassa. Ensin kuitenkin lisaa valoa teille tahtoisin tuottaa.

Vilankulo-viikko tupsahti kalenteriin niin vauhdikkaasti, ettei se tainnut edes tulla merkityksi, kun oltiin jo matkalla. Kavimme siella koko tiimi suunnittelemassa tulevia aikoja ja samalla lujittamassa yhteishenkea. Suomessa kaytanto kulkee ryhmaytymisen nimella, taalla sen voisi kai nimeta vilankulahteluksi. Vilankulo on taalta reilut kaksisataa kilometria pohjoiseen. Se on erittain suosittua loma-aluetta, sukeltelijoitten paratiisi. Meille se tosin oli taytta sisatilatyota ja palattuamme taisimme olla loman tarpeessa, etta silla tavalla likiliipaten meni. Huijaan vahan, kavimme kaksi kertaa pimean kutveessa syomassa rantaravintolassa, jonne laineitten hyrskeet kuuluivat. Vilankulossa koyhyys ja rikkaus kohtasivat konkreettisesti. Soturi -kollegani kertoi jutun, mika loksautti leukani apposen alas. Siella joku varakas ulkomaalainen pyorittaa lomabisnesta, on merkannut reviirinsa ja laittanut lapun, mika kieltaa tummaihoisilta liikkumisen siella. Etta maan kantavaestoa diskriminoidaan heidan omassa maassaan, morjens! Vahan lisaa valoa muistuttamaan, etta aurinko on viela olemassa ja tulee sinnekin, kun jaksaa vuottaa seuraavaan vuoteen.

Vilankulon jalkeen oli pari-kolme tavallista tyopaivaa, sitten hammasharja ja vaihtokalsarit reppuun ja toiseen ilmansuuntaan. Tarkoitus oli pikaisesti pyorahtaa rajan takana viisumimetsalla, mutta viikko siihen meni ja saalista tuli. Sehan on aina merkki onnistuneesta metsastyksesta. Joku voi pudottaa kolme teerta,kaksi niista vie mystinen metsan velho ikiajoiksi hukkaan, mutta yksipa sielta siimeksesta loytyy, eli onnistunut keikka vai mita! ;) Pretoria oli kaunis, tuoksuva kaupunki. Oli jakarandojen kukinta meneillaan ja kaikkia katuja reunustivat isot puut hennon lilan varisin kukinnoin, oli kuin olisi lilassa kukkatunnelissa ajanut ajoittain. Yhden kerran siella ollessamme kaupungin yli pyyhkaisi romakka ukkonen jalkisateineen ja sittenhan vasta tuoksuikin! Siella myos ilmiselvasti pyrittiin siisteyteen, koska luutijoita oli kaikkialla. Tuli siella mieleen sellainenkin vanha mainos vai mikakohan kevennys oli, missa pikku pojan ammattihaaveena oli lakaisukoneen kuljettajan homma. Kuinkahan se assosioitui mieleen juuri siella, missa ihmislakaisukoneitten lapset tuskin haaveilevat tekevansa siivousta sikalaisilla valineilla. Laitankin tahan taas vahan valoa ja pikku vesselin, joka tosin puuhaili pimean toissa, livautti maman kannykan laukusta katoseensa.

Niin kauan siella matkalla tosiaan viivyttiin, etta toimistoon oli silla valin ehtinyt tulla ruotsalainen nuori nainen kolmen kuukauden pestiin. Vahankos tuntui oudolta konstigt, kun yhtakkia ollaankin kaksi skandinaviska blondia samassa huoneessa ja haastellaan svenskiikin valilla ihan vain pa skoj, etta sujuuko vidare. Niin, se oli siis tanaan. Koska matkavasymysta on vahan vielakin ketaroissa niin lopetankin tahan, mutta ensin viela pikkuisen lisaa valoa. Heippa!