Tervetuloa
mukaani hyppelehtivalle esittelykierrokselle pieneen mosambikilaiseen kaupunkiin nimelta Maxixe!
Sano vain kursailematta mashish, niin se on ihan oikein, masis suomalaisittain menettelee myos pienin varauksin, koska en tahtoisi ihmisten kuulevan ja sita kautta luulevan, etta aina vain olen masiksessa. Olen taalla parhaillaan sopeuttamassa itseani ymparistoon ja ymparistoa itseeni, oudokkiin. Ei onnistu katukuvassa olla taalla nakymaton elina, koska taidanhan olla etnisyyteni ainoa edustaja, muita ei ole nakynyt. Sopeutumisprosessi on ollut sulavaa ja suvaitsevaa molempiin suuntiin.
Maxixe sijaitsee Intian valtameren rannalla Mosambikin maassa Inhambanen maakunnassa. Inhambane-niminen kaupunki on tuossa pienen lahden toisella rannalla, minne on sujuva lauttayhteys aamuvarhaisesta iltamyohaan ja kulkijoitahan riittaa.
Plan Mozambiquen toimistossa, jossa vapaaehtoisena ahkeroin, on liki 50 tyontekijaa erilaisten hankkeiden kimpussa. Hankkeiden rahoittajat ovat eri puolilta maailmaa ja kunkin projektin tulevaisuus on luonnollisesti aina kiinni siita, missa asennossa rahahanat ovat. Itse kuulun ECCD (Early Childhood Care and Development)-tiimiin, johon ottivat mukaan ns. taysivaltaiseksi jaseneksi.
Palaan naihin hankkeisiin ja toimistohommiin myohemmmin, kerrottavaa kylla riittaa. Mukavaa, rentoa porukkaa, ajoittain pienia tyomuurahaisia suorastaan mutta toki on toisenlaisiakin hetkia.
Alku on tosiaan ollut niin vaivatonta kuin se parhaimmillaan voi vapaaehtoistyon kuherruskuukauden alussa olla. Valmennuskurssilla annetussa ennusteessa todennakoisyyden mukaan jonkin ajan kuluttua saattaa alkaa pilvenmollukoitakin keraantya. Toisaalta, todennakoisyyydessa on joskus tilastollinen etvolaisen mentava aukko. Eihan etvolainen yleensa saavu tulevaan kohdemaahansakaan businessluokassa valkoisten liinojen, posliinilautasten, kaiken liiallisen luksuksen keskella miettien, etta 'kas, kuis mut tanne heitettiin!' tai istu edeltavaa yota ahtaasti kylki kyljessa karmeliittanunnan kanssa, joka tuon tuosta naksautteli pikku kannykalla kuvia taydesta kuusta, klik klik, ja siirtyihan se kirkas kuu lopulta pikku pylpyrana hanen puhelimeensa. Se pisti riitti hanelle merkiksi onnistumisesta. Vapaaehtoinenkin oppi siina jotain suhteellisuudesta, kuten etta itse voi tassakin tehtavassa toki kuuta taivaalta tavoitella, mutta pienempikin lopputulema riittaa ja olla jopa oikein hyva.
Eksyin hetkeksi tulomatkan episodeihin, mutta lupasinkin hyppelehtivaa esittelya.
Iltaisin taalla pimeaa valahtaa kuin paalle heitetty huppu viimeistaan kuudelta. Sita ennen on syyta hoidella tarkeimmat asiat alta pois, koska kaduilla kulkeminen vaatii paivanvalossakin valppautta lukuisten erikokoisten kaivanteiden, kulumien tai muiden tilapaisten kojujen ja harpakkeiden takia. Parempi katsoa kuin kaatua ja kaatumistaan katua. Kaupustelijoitakin riittaa, mutta ovat aika maltillisia. Naiskauppiailla on enimmakseen tarjolla hedelmia, pahkinoita, leipia ym. hyvin edullisesti ja heista saa iloisia kielenopettajia puheen tukiopetusta halutessaan. Kaytan jokaisen tarjoutuvan tilanteen missa ja milloin tahansa, koska ihmisista nayttaa olevan hupaisaa, kun vitinaama yrittaa nopeasti saada suusta ulos samat soinnilliset suhinat ja nasaalit, mita kuulee heilta. Tieda sitten, veloittavatko opetuksesta salaa extraa leivan hinnassa! Olen tullut hiljalleen siihen tulokseen, etta oudokkia ei yriteta viilailla linssiin, vaihtorahat tulevat tasmallisesti ja muukin kaytos tukee arvelua.
Kaduilla kaupataan vilkkaasti kannykoita ja kannykkakortteja, joissa parasta ennen latinki on puhuttu jo aikaa sitten loppuun tai ainakin melkein ja kaikki sen tietavat. Se on jotenkin letkean oloista nuorten miesten yritystoimintaa. Naissa kuvioissa huomaa pienen kaupungin edun, ihmiset paljolti tuntevat toisensa ja Maputon jalkeen turvaseikkoja on tarvinnut miettia vahemman.
Ravintolavalikoima on luonnollisesti aika suppea. Ulkona syominenhan tarkoittaa taalla jotain muuta kuin ravintolassa ruokailua. Tuoretta kalaa ja merenantimia luonnollisesti riittaa ja ruokaa tehdaan pilaamatta sen alkuperaista makua, kala maistuu kalalta. Ravintolassa olenkin useimmiten ainoa naisasiakas, muut ovat karjuvaa ruutua tuijottavia miehenkonsikkaita, ohjelmassa futebolia Brasiliasta. Monien muiden afrikkalaisten tapaan lajia rakastetaan kiihkeasti, vaikka maan oma joukkue on vain kasa surkimuksia, eivat ees karsinnasta suoriutuneet, kuten yksi tarjoilijapoika valitti. Mina kiirehdin lohduttamaan, ettei kuule ne meidankaan porukat. Paljonkohan se mahtoi auttaa, kun ei heilla mitaan mielikuvaa, missa pain maailmaa se toinen luuserijoukkio oikein on. Noh, kartaltahan itsekin aikanaan taman maan lunttasin!
Keskiviikkona 25.6. oli Mosambikin itsenaisyyspaiva. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta maan itsenaistymisesta. Maxixen katukuvassa juhlintaa ei sen kummemmin huomannut, mutta jossain puistossa oli ollut puhetta ja laulua ym. itsenaisyypaivaan kuuluvaa yleismaailmallista menoa. Vapaapaivasta huolimatta vietin silloin osan paivaa toimistolla tutkailemassa naita bloggaamiseen liittyvia solmuja. Taallahan toimivaa tietotekniikkaa saatelevat muutkin seikat kuin oma kompelyys. Seuraavalla kerralla saanette kuviakin. Kameralle on tarjontaa joka kulmalla, mutta joskus tulee oma saately vastaan.
Ate logo!
Elina
